— Missä se p——n kakara lienee? sanoi ääni ja suuri vaimo tuli esiin metsästä.
— Pikku Sigrid on täällä, vastasin minä; hän on näyttänyt minulle tietä.
— Niin, semmoisiin sillä saatanan elävällä kyllä on aikaa; mutta vartoo, kyllä sinun opetan, että sen kyllä muistat, ja samassa tuli hän ottaakseen kiinni lasta. Minä menin väliin ja antaen pari riksiä kiukustuneelle akalle ja muutamilla toisilla sanoilla, uhaten valittaa rovastille, jos hän lasta löisi, onnistuin tyvennyttää hänen kiukkunsa ja saada hänet hillitetyksi.
Juuri kuin hän irvistäen lupasi, ettei rangaista lasta siitä että hän on kauvan poissa, saimme kuulla jyrinän matkavaunuilta, jotka tulivat maantietä myöden pyörien.
— Riennä porttia avataksesi, eläväinen; se on se vieras vapaaherratar, sanoi akka tytölle, joka juoksi, niin paljon kuin pääsi, joutuakseen portille ennen hevosia.
Ajuri, ylpeydessään, ei luullut tarvitsevansa hiljentää kulkua, vaan antoi mennä täyttä vauhtia, ajatellen sen vähäisen risasen elävän kyllä voivan juosta. Mutta Sigrid oli heikko lapsi ja koettaessaan että ehtiä, putosi hän hevosien eteen.
Minä riensin paikalleni; mutta samassa kuulin itkun ja vaunut pyöri pikku vaivaisen ylitsen.
Akalta pääsi kirous ja minä nostin ylös lapsen, joka oli tainnoksissa.
— Mitä se on? kysyi nuori naisääni vaunuissa, ja nuori nainen nojauntui sieltä.
Minä tunsin neiti Eeva W——n.