Sanat eivät olleet suinkaan ystävälliset, mutta mistä lie johtunutkaan että ne vaikuttivat Paveliin tyynnyttävästi, ja että sekin tapa, millä opettaja häntä samassa tukisti, herätti jonkunlaista luottamusta ja miltei vahvisti sydäntä?
"Pelkää, sinä ilkimys, sinä uppiniskainen junkkari, pelkää!" jatkoi opettaja edelleen, katsoi julmasti poikaan ja heilautti merkitsevästi käsivarttaan. Pavel, joka ei ollut suvainnut kolmeen päivään lausua kenellekään halaistua sanaa, joka kolmeen päivään ei ollut katsonut ketään ihmistä kasvoihin, suuntasi aran katseensa opettajaan ja virkahti silmiään vilkuttaen ja puolittain nauraen:
"Mutta minäpä en pelkää."
Koulusalista oli aikaisemmin kuulunut mehiläispesäntapaista surinaa, sitte oli surina muuttunut äänekkääksi meluksi, ja paraikaa siellä tapeltiin paraimmista katsojapaikoista alkavassa näytelmässä. Opettaja murahti itsekseen ja ravisti uudelleen Pavelia:
"Vaikket pelkäisikään, niin huuda toki, huuda minkä jaksat, sen neuvon annan sinulle!" sanoi hän, avasi oven ja astui sisään. Samassa hiljeni elämä salissa, ei kuulunut enää kuin yksityisiä tyytyväisyyden ilmauksia alkavasta nautinnosta; ystävällisesti tunkeiltiin toisiaan lähelle penkeissä, yleinen sopu vallitsi kaikkialla. Opettaja asetti Pavelin kateederin viereen ja katseli ympärilleen etsien raippaa. Kun hän ei sitä kohta löytänyt tai ei ollut löytävinään, huusi joku joukosta: "Siellä se on ikkunan nurkassa." Ääni tuli viimeiseltä riviltä ja huutaja oli Arnost, sen mökkiläisen poika, jonka luona Virgil asui vuokralla. Pavel näytti hänelle nyrkkiä, mikä nosti oppilasjoukossa suuttumuksen murinan. Toistasataa silmää katsoi vahingoniloisesti ja vihan innoin päivettynyttä, ryysyistä poikaa. Hänen sappensa kiehui ja hän ajatteli itsekseen niin selvään kuin ajatella saattoi: "Mitä minä olen teille tehnyt? Minkätähden te olette minun vihollisiani?"
Habrecht vaati hiljaisuutta ja piti puheen, joka oli oppilaille hämmästyttävä pettymys. "Olette riemua täynnä. Minkätähden? Tuntuuko hyvältä että toinen saa selkäänsä? Malttakaapas! Se tulee koskemaan teihinkin! Jokainen teistä" — opettajan ääni aleni salaperäiseksi kuiskaukseksi ja hän ojensi hitaasti etusormensa kuulijakuntaa kohti — "jokainen, joka siellä nyt istuu ja on vahingonilosta puhkeamaisillaan, on pian tuskasta puhkeava. Jokainen, joka kurkistaa tänne ja katselee tätä selkäsaunaa, saa tuntea sen omassa nahkassaan … omassa nahkassaan!" toisteli hän salaperäistä ennustustaan, joka näytti häntä itseäänkin värisyttävän. "Ja nyt katsokaa, mihin opettaja pystyy!"
Kaikki lapset kauhistuivat sitä ihmettä, mikä heitä tulisi kohtaamaan; vain syrjästä heitettiin arkoja silmäyksiä tuohon pelottavaan mieheen, jonka pitkässä, laihassa olennossa oli jotain aavemaista. Pojat tuijottivat lattiaan, tytöt peittivät kasvonsa esiliinoillaan.
Opettaja ryhtyi rivakasti toimeensa. Huimaavalla nopeudella pyöritteli hän vitsaa rangaistavan korvien ympärillä antaen sen jälkeen muutamia lyöntejä, jotka poika otaksui varsinaisen selkäsaunan alkajaisiksi. Mutta sen sijaan, että se olisi seurannut, keskeytti opettaja äkkiä toimensa sanoen: "Katsokaahan, lasinikin jo putosivat… Nosta ne lattialta… Rangaistuksesta voit kiittää tunnin loputtua."
Pavel tuijotti häneen tylsän kummastuneesti, odottaen yhä vielä varsinaista selkäsaunaa. Mutta silloinpa poika kuulikin sen jo saaneensa ja sai käskyn istuutua viimeisen penkin viimeiselle sijalle.
Opettaja veti nenäliinansa esiin, pyyhki hikeä otsaltaan, otti aimo hyppysellisen nuuskaa ja alotti opetuksen.