Arnost, joka punotti kuin krapu, kuiskasi naapurilleen: "Katsoitko?" — "Pikkusen", vastasi tämä. — "Tunsitko mitään?" — "Tuntuu selässä." — "Minun korviani kuumottaa." — Muuan pieni utelias tytöntypykkä, jonka silmä sattumalta oli osunut esiliinassa olevan reijän kohdalle ja siitä hiukan kurkistanut, tunnusti muutamille tovereilleen, että hänestä tuntui kuin hän olisi istunut herneitten päällä.
Oppitunnin päätyttyä aikoi Pavel poistua muiden kera, mutta koulumestari pidätti hänet, katsoi häneen kauvan tiukasti ja kysyi lopulta eikö häntä hävettänyt.
"Ei", vastasi Pavel hiljaa.
"Eikö? Vai ei? Olet siis kaiken häpysi kadottanut?"
Poika aikoi jälleen itsepintaisesti vaijeta, menettely jonka opettaja tunsi ennestäänkin koulunsa kurjimpien oppilaiden kautta. Tähän asti hän oli jättänyt pojan oman onnensa nojaan, mutta tänään, jolloin hänen oli pitänyt häntä rangaista todistamattomasta rikoksesta, tunsi hän tuota hylkiötä kohtaan myötätuntoisuutta. Pojan tila suorastaan koski häneen ja hän jatkoi katkerasti:
"Häpeässä kasvanut, niin todellakin kasvanut, — pian jo neljäntoista vanha — häpeään tottunut, ei enää tiedä miltä se tuntuukaan!"
"Tiedänpä jo!" virkkoi Pavel ja lapsen suupieliin ilmausi vanhan ihmisen kivettynyt katkeruuden piirre. Hän ei ollut käsittänyt, mitä opettaja oli aikaisemmin tarkottanut noilla lyönneillään, jotka tuskin koskettivat häntä; mutta sen hän ymmärsi, että tämä keskustelu kosketti hänen viheliäiseen elämäänsä.
"Tiedänpä jo", toisti hän äänellä, jossa teeskennellystä reippaudesta huolimatta ilmeni syvä tuska.
Opettaja katsoi häneen tarkkaavasti. Poika oli kaiken viheliäisyyden perikuva! Luonto ei siihen ollut syypää — siinä suhteessa Pavel oli moitteeton ja terve. Sitä osotti leveä rinta, punaiset huulet ja vahvat, kellahtavat hampaat. Mutta luonnon hyvät tarkotukset olivat menneet hukkaan kovan työn, huonon ravinnon ja kaikellaisten laiminlyöntien kautta. Sellaisena kuin hän siinä seisoi: ruskeine, takkuisine pörhötukkineen, jonka vuoksi alati rinnoilla riippuva pää näytti luonnottoman suurelta, kuoppaisine poskineen, ulkonevine poskipäineen, laihoine luisevine ruumiineen, jota ympäröi ryysyinen, vihreä kesätakki, rääsyihin käärittyine jalkoineen, oli hän yhtä vastenmielisen kuin surkuteltavan näköinen, koskapa näytti jotenkuten itsekin tietävän viheliäisen tilansa. Opettaja vaikeni pitkään, samoin Pavel, mutta pojan alahuuli venyi yhä pitemmälle ja hän alkoi vilkuilla oveen päin, ikäänkuin etsien tilaisuutta poistuakseen.
Silloin virkahti opettaja vihdoinkin: "Älä ole niin typerä! — Kun olet koulusta poissa tuolla ulkona, pitää sinun ajatella miten pääsisit sisään, eikä silloin kuin olet sisällä, miten pääsisit ulos". Pavel säpsähti. Tämä oli taasen aivan käsittämätöntä ja viittasi siihen käsitykseen, mikä kansalla yleensä oli koulumestarista: että tämä kykeni ihmisten ajatuksia lukemaan.