"Mene", jatkoi opettaja, "ja tule takaisin huomenna ja ylihuomennakin, ja jos teet niin kahdeksan päivää peräkkäin, saat minulta parin oikeita saappaita."
Saappaat! — Semmoiset kuin talonpoikainkin lapsilla? Oikeat pitkävartiset saappaat? Pitkin kotimatkaa toisti Pavel lakkaamatta noita sanoja, se tuntui suorastaan satumaiselta. "Oikeat saappaat!" Hän unohti innoissaan senkin, että oli aikonut antaa Arnostille selkään; seisoi seuraavana aamuna koulunoven ulkopuolella jo ennen kuin se avattiinkaan ja ahersi pitkin tuntia tulisella innolla. Eikä hän ottanut kuuleviin korviinsakaan Virgilin ja hänen vaimonsa jyrkkiä varotuksia, joiden tarkotus oli pakottaa häntä menemään tehtaaseen työhön sen sijaan että suotta koulussa huvitteleisi. Tosin pakotuskin oli hiukan salamyhkäistä, sillä julkista pakkoa he eivät rohjenneet käyttää estääkseen poikaa talvisaikana koulua käymästä, sehän olisi liian huomattavasti poikennut kunnan kanssa tehdystä sopimuksesta.
Kului niin nuo seitsemän päivää, ja viimeisen iltapäivänä tuli Pavel juoksujalassa kotiin, kummassakin kädessä uusi saapas.
Vinska oli yksin kotona, kun Pavel astui sisään. Hän tarkasteli poikaa, kun tämä asetti nuo kiiltävät jalkineet tulisijan nurkkaan ja meni sitte itse jonkun matkan päähän vaipuen hiljaiseen ihailuun. Iloa eivät nuo katkerapiirteiset kasvot voineet ilmaista, mutta ne näyttivät tavallista vilkkaammilta ja niissä kuvastui jonkunlainen kömpelö tyytyväisyys.
Kerran hän astui lähemmäksi, kohotti ilmaan toista saapasta, hankasi sitä hihallaan, suuteli ja pani jälleen paikoilleen.
Asuinhuoneesta kajahti silloin äänekäs ivanauru. Vinska astui kynnykselle ja nojaten hartioitaan ovipieltä vasten (ovea ei ollutkaan huoneen ja porstuan välillä) kysyi hän:
"Mistä olet saappaat varastanut, roikale?" Poika ei edes kääntänyt päätään häneen päin, vastauksesta ei puhettakaan. Mutta kun Vinska yhä uudisti ja uudisti kysymyksensä, härnäsi Pavel lopulta takaisin:
"Varastanut, aivan niin, varastanut!"
"Aasi!" jupisi tyttö. "Nythän sen itsekin myönnät."
Vinskan harmaat silmät siirtyivät mielitekoisesti vuoroin saappaisiin, vuoroin omiin, siromuotoisiin paljaisiin jalkoihinsa. Pavel oli kyykistynyt maahan uuden kallisarvoisen omaisuutensa viereen. Tuntui kuin hänen pitäisi sitä suojella lähenevältä vaaralta ja hän koetti rohkaista itseään. Vinska kallisti päätään, hymyili äkkiä pojalle, joka katsoi häneen uhmaten ja laverteli mielistelevästi: