"Kuulehan, sano mulle mistä olet ne saanut?" Pavel ei ymmärtänyt mitä hänelle nyt tapahtui. Tuolla samalla äänellä oli hän äskettäin kuullut Vinskan puhuttelevan Peteriä, joka oli hänen rakastajansa. Kuumat aallot kohosivat hänen rintaansa, hän ahmi silmineen viekottelevaa asuinkumppaniaan ja luuli tuota ahdistavaa tunnetulvaa haluksi rynnätä hänen kimppuunsa, antaakseen tytölle perinpohjaisen selkäsaunan.
Kaiken tuon ohessa hän ei liikahtanut paikaltaan, avasihan vain sangen vastahakoisesti huulensa ja sanoi:
"Opettaja on ne minulle antanut." Vinska alkoi hiljaa kikittää: "Vai niin — vai se! Kun olet ne häneltä saanut, silloin ei sinulla mitään olekkaan."
"Mitä — eikö mitään?"
"Ei kerrassaan mitään! Huomenaamuna, kun heräät, ovat saappaat kadonneet."
"Kadonneet?… Mikseivät nyt heti!"
"Niin vaan on: mitä opettaja antaa lahjaksi, se ei säily yön yli.
Tiedäthän että hän on noita."
Pavel innostui: "Tiedän ettei hän ole mikään noita."
Tyttö nyrpisti halveksivasti huuliaan: "Sinä pölhö! Hän oli kolme päivää kuolleena kirstussa, eikö niin? Ja tietäähän jokainen lapsikin että se, joka on kolme päivää kuolleena, on ennättänyt oppia manalassa koko joukon paholaisen temppuja."
Pavel tuijotti sanaakaan sanomatta tyttöön ja häntä alkoi pelottaa. Vinska haukotteli, painoi poskeaan olkapäätä vasten ja sanoi hetken päästä niin huolimattomasti, kuin olisi kertonut vanhaa, sata kertaa ennen kuultua juttua: