Esimiehen rinnasta nousi huokaus huokauksen jälkeen Peterin puhuessa. Hän hymyili tuskastuneena ja katsoi ikäänkuin apua pyytäen neuvosmiehiin. Hän oli paikkakunnan sävyisimpiä ihmisiä, aivan liian nuori virkaansa ja — ollen jonkun verran sivistyneempi kuin useimmat vertaisensa — jokseenkin avuton heidän raakuuttaan vastaan. Hän kysyi mikä tuo Peterin oikeus oli, jolloin tämä, sen sijaan että olisi vastannut kysymykseen, rupesi laajasti kertomaan juttuaan, joka oli eilisestä muuttunut vieläkin ihmeellisemmäksi, mahdottomammaksi ja hänelle itselleen kunniakkaammaksi. Esimies kohautti olkapäitään, vanhin neuvosmiehistä nukkui, Anton teki mitä ilmeikkäimmän surkuttelun liikkeen. Muutamat pilanlaskijat vielä lisäilivät Peterin kehuskelemisia, herättäen suurta iloisuutta. Peter itse epäili hetkisen pitikö hänen nauraa mukana vai suuttua, mutta valitsi lopulta jälkimäisen keinon.
"Olenko minä repinyt aidan?" huusi hän.
"Et, et!" vastattiin yhdestä suusta.
"Siis en myöskään maksa sitä."
"Et, et!"
"Mutta kuka sen sitte maksaa?" valitteli kapakan isäntä, jonka hehkuvilla poskilla helmeili suuret hikipisarat.
"Sellaista laskua, kuin sinä olet kirjottanut, ei maksa kukaan; se on joka suhteessa hävytön", sanoi Anton, ja kiitollisena nyökäytti esimies hänelle päätään. Mutta Barosch, joka tyhjensi jo viidettä ryyppyään ja olisi mielellään ottanut kuudennen velaksi, kallisti pientä, pyöreätä päätään nöyrästi sivulle ja sanoi:
"Miksei kukaan? Miksikäs ei se, joka on sen repinytkin? Miksei poikalurjus?"
"Poika? Sepä — sepä olisi jotakin — hahhaa, poika!" Ehdotukselle nauraa kikatettiin ja laskettiin pilaa, mutta siitä huolimatta tuntui selvästi, että se oli voittanut jalansijaa.
Peter omisti ehdotuksen paikalla itselleen ja väitti asian kuuluvan hänelle. Se oli juuri se oikeus, josta hän oli puhunut, hyvitys, joka hänelle oli tuleva siitä vaarasta, johon poika oli hänet saattanut, hänet, joka oli osottanut niin suurta alttiiksiantavaisuutta koneen pelastamisessa.