Hän otti kohteliaasti hatun päästään ja Vinska näki heti ensi silmäyksellä: tuolla on joku tarkotus, eikä aivan rehellinenkään tarkotus mielessä.
Peter ei vastannut mitään kysymykseen voimistaan, jolla tulija alotti keskustelun, vaan työnsi, tämän istuuduttua hänen viereensä, hänen eteensä laskun, nyyskähti: "tuossa!" ja katsoi häneen syrjästä jännitettynä ja odottavana.
Ravintoloitsija antautui asiapaperin perinpohjaiseen tutkimiseen. Hetken päästä, joka olisi hyvin riittänyt sen ulkoaoppimiseen, sanoi hän lyöden kätensä merkitsevästi paperille:
"Se on tohtorin lasku!"
"Tohtorin lasku, sen roiston; kyllä se roikale on minua nylkenyt."
"Eipä juuri voi sanoa", vastasi isäntä. "Sinuako nylkenyt, saituria — se ei ole mahdollista! Laskut ovat paikoillaan, molemmat laskut, sekä tohtorin että" — puhuja hymyili hiukan hämillään, pisti kätensä liivintaskuunsa ja veti sieltä hitaasti kokoonkäärityn paperin, jonka ojensi Peterille — "sekä tohtorin että tämä minunkin."
Peter peräytyi kuin tulista kekälettä säpsähtäen ja huusi täyttä kurkkua: "Lasku? — Mikä hiton lasku se onkaan, sillä minä en ole kapakkaan velkaa kreutzeriäkään, minulla ei ole tapana juoda tippaakaan sitä heti maksamatta."
"Niin", arveli isäntä saatuaan vihdoin sananvuoron, "nyt ei ole tipoista puhe, vaan aidasta, minun puutarhanaidastani, joka särkyi lokomobiilionnettomuudessa."
Peter joutui täydelliseen raivotilaan. Miten kummassa aita voi häntä liikuttaa? Kuinka isäntä ilkesikään tuoda laskunsa hänelle? Koko onnettomuuden aiheenahan oli juuri se, että aita oli revitty. Se tapahtui juuri sinä hetkenä, kun Peter jo oli saada hevoset hillityiksi, hän oli ne jo saanutkin hillityiksi, vielä yksi nykäsy, ja ne olisivat seisoneet kuin muuri ja kääntyneet portista sisään kuin lampaat. Tosiaankin, kun aita kaatua romahtaa juuri niiden edessä, niin pelästyyhän siitä jo tuollaiset eläimet. Eihän ne lehmiä ole. Niin se oli, Peter vannoi sen pyhästi ja kalliisti — vannoi myöskin potkujen avulla istuttavansa oikean käsityksen jokaiseen, joka ei sitä muuten ymmärtänyt. Mielenkiihkossaan hän lähti Vinskan varotuksista huolimatta kotoaan puutarhan kulmaukseen, esittääkseen tapahtuman kaikinpuolisen kulun itse paikalla.
Suruissaan katsoi Vinska hänen jälkeensä. Seitsemään viikkoon hän ei ollut lähtenyt huoneestaan, ja meni nyt ensimäistä kertaa ulos myrskyisenä lokakuun päivänä, keveässä sisäpuvussa, suuttumuksesta ja mielenliikutuksesta hehkuen. Vaimo kuuli hänen huutonsa aina kotiin saakka. Nähtyään aidan, jonka korjaamiskustannukset vaadittiin häneltä, hypähti hän ilmaan kuin hurja. Mitä tuokin oli? Petosta! Roistomaista petosta!… Aitaa ei oltu ainoastaan uudestaan pystytetty, vaan kokonaan uusittu. Enemmän kuin puolet sen lahonneista laudoista oli korvattu uusilla. Mitä? Vanha aita oli kaatunut ja uusi tehty sijaan Peterin kustannuksella?… Hän raivosi, hän huusi jokaisen ohikulkevan todistajaksi että kapakan isäntä oli aikonut harjottaa varkautta häntä kohtaan. Yhä kasvavalle kuulijakunnalle hän kertoi tuon jutun ainakin puolikymmentä kertaa ja yhä uusilla lisätodistuksilla verestettynä. Tuo kirottu aidanrepijä, tuo "nulikka" on syypää kaikkeen, hevosten pillastumiseen, lokomobiilin kaatumiseen, Peterin onnettomuuteen — hänen, sankarin, joka huutavana hädän hetkenä oli pitänyt silmällä kunnan yhteisomaisuuden pelastamista ja sen sijaan, että olisi hypähtänyt syrjään, vielä aivan viimeksi antanut valjakolle käänteen, nykäsyn, joka olisi estänyt koneen kaatumasta. Hän oli lopulta niin käheä kuin kaulushaikara ja väsymyksestä aivan uupumaisillaan. Yöllä hän ei saanut levottomuuden vuoksi unta, ja aamulla hän lähetti sanan kunnanesimiehelle, neuvosmiehille ja muutamille ystäville pyytäen 'heidän', tulemaan ravintolaan, jossa ankarasti neuvoteltaisiin asiasta. He tulivat, ja hän esitti heille vaativansa itselleen oikeutta, ja ellei kunta sitä hänelle myöntäisi, vetoavansa piirioikeuteen, lääninoikeuteen ja vaikka aina keisariin saakka.