"Pavel, Pavel; kuule minua!" kuului tuttu ääni ja hän vavahti, pelkäsi — omaa itseään. Taasko se hänet yllättää tuo kamala tunne, taasko häneen iskevät nuo tuliset kynnet, kouristaen hänen rintaansa ja koettaen hänet tukehuttaa?
Vinska uudisti: "Pavel kuule minua … olen tehnyt sinulle vääryyttä, anna minulle anteeksi." Hän sanoi sen ystävällisesti ja nöyrästi, seisoen anteeksipyytävänä kaikkien niiden läsnäollessa, jotka olivat tulleet hänen seurassaan ja joista ei kukaan katsellut tätä näytelmää niin uteliaasti kuin muuan vaalea verinen, hento, tyttönen, puolittain vieras paikkakunnalla, niin täynnä suloa ja kauneutta, että hän tänä tärkeänäkin hetkenä veti Pavelin huomion puoleensa.
"Enköhän tunnekkin sinua", ajatteli Pavel, ja hän todella tunsikin hänet muistellessaan menneitä tapahtumia. Se oli tuo samainen tyttö, joka kerran, kun häntä vietiin vankilaan, oli keksinyt katkerimman kokkapuheen ja heittänyt sen kiven, joka nyt oli hänen kynnyksensä alle kätkettynä. Hän ei ollut enää vuosikausiin oleskellut kylässä, kuului palvelevan kaupungissa, mutta nyt tulleen kotiin, ja kaunis hän oli kuin alttaritaulun jumalanäiti. Pavel kapsoi vuorotellen häneen, vuorotellen Vinskaan, ja yhtä rauhallisesti kumpaiseenkin. Oi ihmeellinen onni! Hänen ei enää tarvitse kadehtia ketään vapautettua vankia, ketään sairaudestaan tervehtynyttä. Hän on lemmenhulluuden sairaudesta tervehtynyt, hän on vihatuista kahleistaan vapautunut — hän on terve ja vapaa!
"Suo minulle anteeksi", pyysi Vinska uudestaan, ja Pavel vastasi rauhallisen tyynesti:
"Älä ole milläsikään, ne ajat ovat olleet ja menneet, jolloin semmoiset asiat mieltäni liikuttivat."
Vinska punastui, puri huultaan ja jatkoi matkaansa. Hän meni se masentava tunne rinnassaan, että oli menettänyt valtansa, jonka oli luullut kukistumattomaksi. Tuo vieno, vaaleatukkainen seurasi häntä. Mutta Pavel nosti molemmat kätensä lantioille ja huojutteli ylimielisesti ruumistaan virkahtaen itsekseen:
"Naiset, hyi! Ne eivät kelpaa muuhun kuin kehnoon!"
XIV.
Peter tervehtyi päivä päivältä, uskalsi jo puhua ja syödä mitä halutti, ainoastaan huutaminen ja tupakoiminen oli kielletty. Koko sairautensa ajan oli hän pelännyt, ensin kuolemaa ja sitte lääkärin laskua. Kun tämä lopetti käyntinsä eikä heti lähettänyt laskua, haetutti Peter sen ja oli siihen sangen tyytymätön. Hän asetti paperin pöydälle, istuutui sen eteen ja sätti sitä numero numerolta. Vaimonsa hiipi hiljaa ja huolestuneena hänen ympärillään rukoillen häntä pysymään rauhallisena, mikä vielä enemmän Peteriä ärsytti. Tosiaankin — kunpa voisi edes nähdä oliko se korjaus, jonka tuo vanha saituri oli hänen koneistoonsa tehnyt ja josta hän oli häntä niin häpeämättömästi nylkenyt, kunnollisesti suoritettu.
Hänen oli onnistunut täydelleen karkottaa aivoistaan sekin pieni määrä ihmisjärkeä, mikä siellä ennestään oli; hän oli nyt joutunut sellaiseen edesvastuuttomuuden tilaan, että Vinska olisi mielellään estänyt häntä vieraita tapaamasta, kun tuona sopimattomana hetkenä äkkiä koputettiin oveen ja ravintolan isäntä astui sisään.