Hän kuunteli jokaisen valituksia ja pyyntöjä, eikä väistänyt arveluttavintakaan kädelleen tarkotettua suudelmaa; ei yksikään apua-anova mennyt hänen luotaan tyhjin käsin, pahimmassakin tapauksessa oli varalla suopea sana ja niille, jotka eivät halunneet muuta kuin osottaa kunnioitustaan, leikkipuhe tai osaaottava kysymys, joka tosin ei aina sattunut aivan paikalleen. Eräältä nuorelta, naimattomalta tytöltä hän kysyi hänen lapsistaan, eräältä äskenvihityltä aviomieheltä hänen morsiantaan; mutta se ei pilannut asiaa, lisäsihän vain iloisuutta, joka puhkesi sitä vapaammin ilmoille. Linnanrouva rakasti leikinlaskua ja salli sen tapahtua vaikkapa omallakin kustannuksellaan, kun tiesi kansan varmasti pitävän itseään arvossa — ja se oli hänen voimansa. Linnanrouva tiesi että nuo ihmiset häntä pettivät ja häneltä varastivat, missä suinkin saivat siihen tilaisuutta, mutta hän antoi epärehellisyydenkin mennä menoaan, kun tiesi heidän itseään rakastavan — ja se oli hänen heikkoutensa.
Jo kuului ensimäinen soitto, kirkkoherra näyttäytyi kirkon ovella suitsutuspilvessä, kolmen apulaisen ympäröimänä; tänään luki messun "nelivaljakko", niinkuin Jakob kuskinkielellään sanoi.
"Väistykää!" huusi paroonitar joukolle. "Päästäkää minut kirkkoon, minunhan pitää rukoilla puolestanne."
"Mielellämme, teidän Armonne; se on velvollisuutemme, teidän vapaaherrallinen Armonne", sanoi kansa väistyen syrjään, ja vanha rouva meni papin luo, joka ojensi hänelle vihkiveden, teki hartaasti ristinmerkkejä ja katosi rukouskappeliin.
Kaikki niinkuin ennenkin. Poikkeavaa oli ainoastaan päivän kauneus, jonka suhteen ei ankarinkaan arvostelija olisi löytänyt moitteen sijaa. Kosteata kesää oli seurannut poutainen, lämmin syksy, joka salli esteettömästi korjata niittyjen ja vainioiden runsaat sadot. Kaikki maanomistajat olivat mitä parhaimmalla tuulella, mikä ilmeni tavallista vilkkaampana ostohaluna; naisia ja miehiä kihisi myymälöiden luona tavaroita tarkastelemassa ja tinkimässä, mutta kaupat päätettiin vasta messun jälkeen.
Toinen soitto. Jo oli aika vähemmin hartaidenkin lähteä Herran huoneeseen. Kirkkoon menijöitten rivit tihenivät, miehet astuivat kirkkoherran puutarhan ohi, jonka aitaa vasten Pavel nojasi kuin kerran seitsemän vuotta takaperin. Silloin hän oli yksinäinen, ryysyinen poika, tänään voimakas, terveyttä uhkuva nuorukainen, jonka puku erottautui muiden puvusta vain siinä, että se oli sopivampi ja paremmin hoidettu.
Miesten jälkeen tulivat naiset. Pavel tunsi sen joka hermossaan, joka verenpisarassaan — nyt tulevat naiset.
Hän nojautui aitaa vasten, nosti käsivartensa ristiin ja oli välinpitämättömän näköinen. Mitä häntä liikuttivat nuo, jotka astuivat joukon etunenässä — tytöt? Hänellä ei ollut minkäänlaisia välejä yhdenkään kanssa, hän halveksi heitä jokaista enemmän kuin he kaikki yhteensä häntä, nuo hanhiraukat. Tyttöjen jälkeen tulivat naineet naiset, ensin nuoret ja niiden joukossa tuo yksi … tuo ainoa, jonka nimeä hän ei milloinkaan tahdo lausua, jonka suhteen hän tahtoo olla sokea ja mykkä tästälähtien aina viimeiseen hengenvetoonsa asti. Mitä hän oli hänen tähtensä tehnyt, sitä ei hän ollut milloinkaan punninnut, ei milloinkaan laskenut, se oli tehty tahdottomasti, vastustamattomasti, ilman omaa ansiotaan ajattelematta, ilman mitään hyvitystä toiselta puolelta vaatimatta.
Mutta kun tuo nainen äsken ravintolan puutarhassa häntä syytti ja häpäisi, silloin katosi kaikki epäselvyys, silloin erottautuivat selvästi toisistaan valot ja varjot ja hän johdatti mieleensä kaikki, mitä oli tuon naisen edestä tehnyt… Mahdottomia, kuulumattomia — ja hän? — Pavel teki ensimäisen kerran tiliä ja summasi sen samalla. Hänen ja tuon naisen välillä on kaikki lopussa, tuo nainen ei ole enää olemassa hänelle… Ja kuitenkin hän tuntee hänen läsnäolonsa… Minkätähden hän sen tuntee, vaikka kaikki on lopussa?… Pavel taivutti päätään taaksepäin, kohotti katseensa jalavan latvaan ja näki siellä jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotaan. Vihreitten oksien ja lehtien keskeltä pistäysi taivasta kohden mahdottoman suuri kuiva oksa. — Näky koski häneen kuin olisi hän huomannut rakastetun olennon terveessä ruumiissa vaikean sairauden oireet.
Tuon ihanan puun oli latva kuivunut.