Silloin Anton, joka paraillaan irrotti raudikkoja valjaista, kääntyi Vinskaan ja puheli kylmänkuivasti: "Älä häpäise, kiitä mieluummin; ellei hän tuolla olisi tarttunut asiaan, olisi miehesi nyt musertuneena ja litteä kuin pannukakku".
Lausunto vertauksineen herätti iloisuutta; ainoastaan Vinska ei siihen kiinnittänyt huomiotaan eikä yleensä tiennyt mitään siitä, mitä ympärillään tapahtui. Hän oli heittäytynyt maahan Peterin viereen ja purskahtanut itkuun. Pavel nousi hitaasti polviltaan ja näki tyrmistyneenä kuinka Vinska hyväili ja suuteli haavottunutta; hän tunsi kuumeenväristyksiä ruumiissaan kuullessaan kuinka tuo nainen rukoili ettei hän jättäisi häntä ja nimitteli raakaa miestään sydämensä valituksi, onnekseen ja elämäkseen, ainokaisekseen. Intohimoisin katsein seurasi häntä Pavel; hänen yhteenpuristettuja huuliaan ympäröi valkoinen reuna ja tuuheitten kulmakarvojensa välille ja otsalle nousi tuskallisten ajatusten rajuilma.
Vihdoin hän kääntyi äkkiä tuosta näytelmästä, joka samalla kertaa sekä kiinnitti että kidutti, ja meni auttamaan lokomobiilin nostajoita. Kun se oli saatu suurella vaivalla pystyyn ja Anton lausui mielipiteenään että "kone", Jumalan kiitos, oli toki päässyt eheänä leikistä ja voitaisiin asettaa jälleen käymään, pudisti Pavel päätään ja sanoi, luistiventtiilin tankoa osottaen:
"Se tuskin käy päinsä. Ettekö näe että tanko on vääntynyt?"
Seppä pudisti päätään, veti harmahtavan parransängen ympäröimän suunsa ylenkatseelliseen hymyyn ja vastasi, että jos joku oli vääntynyt, niin oli hän, seppä, sen "jo nähnyt", ja että jos jotakin puuttui, oli hän sen "jo tehnyt".
Pavel suoritti nyt esimiehen kanssa vielä keskeneräisen metsäherran asian ja palasi sitte takaisin metsään, jossa tarttui työhönsä kuin leijona saaliiseensa. Joka kerta, kun hän nosti ja laski kirvestään, näytti kuin hän olisi koonnut koko voimansa tyhjentääkseen sen yhteen ainoaan iskuun. Ammattipuunhakkaajat keskeyttivät useampia kertoja oman työnsä katsoen tuota harjottelijaa ivallisella pahansuopaisuudella. Sen työkunnan johtaja, johon Pavel kuului, raaka Hannusen, huomautti hänelle: "Riehu vaikka läkähtyäksesi, jos haluttaa; et siitä saa kreutzeriäkään enempää kuin me muutkaan!"
Pavel ei kuitenkaan herättänyt yksinomaan tyytymättömyyttä. Kun hän viikon lopulla saapui tovereineen metsäherran luo maksua nostamaan, lausui tämä hänelle pari ystävällistä sanaa sekä antoi metsänvartijalle käskyn pitää tuota työhullua muistissa ja antaa hänelle ensi tilassa etusijan kaikkiin muihin päiväläisiin nähden.
* * * * *
Pian sen jälkeen, syyskuun ensimäisenä päivänä, pyhän Ägidiuksen päivänä, vietettiin Soleschaun kirkossa suurta juhlaa.
Kaikki oli kuten aina ennenkin tällaisissa tilaisuuksissa. Markkinamyymälät olivat tavallisilla paikoillaan; koko kylän väki kokoontui niitylle suuren jalavan ja kirkkoherran puutarhan väliselle alueelle. Paroonitar, joka muulloin, olipa ilma millainen tahansa, tuli kirkkoon jalan, huojuvana ja vapisevana, saapui tänään vaunuissa nuo viisisataa askelta linnasta kirkolle mitä suurimmalla loistolla ja komeudella. Kurkunmuotoiset lihavat kimot raskaissa hopeahelaisissa valjaissa, Jakob ja Mathias kuskilaudalla, muistuttaen jättiläismäisiä, livreihin puettuja toukkia, sinisine hännystakkeineen, joiden selässä oli keltaisia nauhoja, keltaisine liiveineen ja hihansuilleen. Ja siellä istui avarassa "kepsissään" pieni, vanha, puolisokea rouva tervehtien oikealle ja vasemmalle aivan arviolta, kiittäen monia häneen typerästi töllisteleviä tomppeleita ystävällisellä päännyökäyksellä ja jättäen monta kunnioittavaa tervehdystä vastaamatta. Ennätettyään kirkon eteen, astui hän vaunuista ja joutui suureen tungokseen, jossa käyttäytyi ihmeteltävän urhokkaasti, kuten aina ennenkin. — Kaikki aivan kuin ennenkin.