Tuon uhkarohkean ajatuksen lausuminen herätti pilkkaa ja uteliaisuutta. Olihan kuitenkin hupaista katsella tuota peliä. Ainoastaan Anton tunsi sekottumatonta paheksumista, risti kätensä, surkutteli ja sanoi: "On liian aikaista kehua, sittepähän nähdään".
"Ja te saatte nähdä, te, mihin minun raudikkoni kelpaavat", vastasi Peter, riensi ohjas kummassakin kädessä pitkin harppauksin hevosten vieressä, mutta ei enää huutanut "hei", vaan lauhdutellen "so-soo".
Hevoset pitivät reippaasti puoliaan tuolle tavattomalle kuormalle, joka ritisten ja ratisten pyrki heidän kintereilleen, he oikein kyyristyivät ja mataloituivat; päät olivat pystyssä, kaulat jäykkinä ja länget aina poskiluihin saakka työntyneinä. Peter riippui ohjaksissa niin lujasti kuin taisi.
"Älkää päästäkö hevosia juoksuun, Herran tähden!" huusi hänelle renki toiselta puolelta, vaan Peter ei vastannut mitään; häntä itseäänkin jo kauhistutti äskeinen kerskumisensa. Parin askeleen päässä oli ensimäinen tien poikki kulkeva katuoja, siinä hän toivoi tuon raskaan kummituksen hetkiseksi pysähtyvän, siinä raudikkojen puhaltavan.
"Soo, soo!" — Nykäsy — etupyörät syöksyivät syvänteeseen, vaan ponnahtivat heti taasen ylös ja samana hetkenä avautui Peterin huolimattomasti kiinniviskaama hiilisäiliön ovi ja sen sisällys valui hevosten kintereille … ei ihme että ne hurjistuivat!
"Jarruttakaa! — Jarruttakaa!" rähisi Peter nyt — vaan liian myöhään; ei ollut enää pysähtymisen mahdollisuutta. Täyttä laukkaa mentiin mäkeä alas, kone jyskyi ja ratisi, ja Peter, riippuen ohjaksista kiinni, syöksyi sen mukana puoleksi juosten, puoleksi laahautuen. Häntä seurasi ulvova joukko, toiset taas olivat jääneet kuin kiinninaulittuina paikoilleen. Selvästi näki jokainen mitä seuraavana silmänräpäyksenä täytyisi tapahtua. Viettävällä tiellä oli toinen vielä syvempi katuoja, jonka jälkeen tie teki käänteen ravintolan puutarhanaidan ja vastapäätä olevan Peterin talon välillä. Sula mahdottomuus oli nyt kääntyä suuresta portista sisään. Kun hevoset syöksyvät vasemmalle ja kone kallistuu samaan suuntaan, ei ole muuta mahdollisuutta kuin suistua ojaan — ja Peter, Jumala armahtakoon, hän menee suoraa tietä kadotukseen ilman synninpäästöä, hän musertuu aidan ja koneen väliin… Kaikki sen tiesivät, kaikki tuijottivat siihen paikkaan, jossa kamala tapaus suoriutuisi, kutka kohottivat kamalan hätähuudon, kutka kiroilivat, kutka olivat tuskasta tukehtumaisillaan. Kukin ilmaisi omalla tavallaan jännityksensä ja pelkonsa, jopa kuului siellä täällä joku mielettömästi nauravankin. Kenenkään päähän ei juolahtanut että ehkä voitaisiin tehdä jotakin onnettomuuden ehkäisemiseksi… Ja ihmisten juostessa edestakaisin tai paikallaan seisten käsiään väännellessä näkivät he yhtäkkiä Pavelin nuolen nopeudella juoksevan aidan luo, tarttuvan kulmapylvääseen ja huojuttavan sitä… Ihme ja kumma että hänen päähänsä oli juolahtanut: aidan ja koneen väliin on Peterin pakko musertua, mutta ellei aitaa olisi, ei hän myöskään musertuisi, siis aita pois!…
Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. — Pylväs kaatui nuorukaisen jättiläisvoimain ponnistuksesta vetäen mukanaan osan aitaakin, ja samassa kaatui lokomobiili. Siinä oli höyryä ja savua ja potkivia hevosenjalkoja… Miehiä ja naisia ja rohkeimmat lapsilaumasta tunkeutuivat esille. Pari vanhaa naista, jotka eivät voineet nähdä eikä kuulla Peteristä vähääkään, riitelivät siitä, oliko hän menettänyt kätensä vai jalkansa. "Kunhan vaan ei sille olisi vahinkoa tapahtunut", huokaili uusi kunnan esimies tarkottaen konetta ja tulkiten sillä useimpain läsnäolevain miesten tunteet. Kaikkialla ilmeni yleinen, vilkas osanotto yhteisen omaisuuden kohtaloon ja samassa suuttumus sitä kohtaan, joka kevytmielisesti oli asettanut sen vaaralle alttiiksi.
Peter vedettiin verta vuotavana ja runneltuna lokomobiilin alta ja asetettiin seisoalleen; siitä ei kukaan enää välittänyt, että hän jälleen kaatui maahan, ja kun hän käheästi kuiskaili: "Hevoset … auttakaa!" silloin nousi suuttumus häntä kohtaan ylimmilleen ja miesparka oli saada selkäänsä. Mutta Pavel ajatteli: "Ellei minua olisi ollut, ei hän enää olisi elävien mailla!" tuntien samalla tyytymyksensekaista liikutusta ja jonkinlaista hyväntahtoisuutta pahinta vihollistaan kohtaan. Hän astui Peterin luo, ja huomatessaan veren tulvivan hänen suustaan, tarttui häntä olkapäihin vetäen loukkaantuneen jonkun verran syrjään asettaakseen hänen päänsä pienelle mättäälle… Vaan hän päästi hänet äkkiä tylysti maahan retkahtamaan — kaikuva huuto oli tunkeutunut hänen korviinsa. Vinska! leimahti hänen mieleensä … paholainenko hänet tänne toi — Vinska!
Hän se oli. Käyttäen hyväkseen Peterin poissaoloa oli hän lähtenyt isänsä luona käymään ja tuskin astunut mökistä ulos, kun kuuli kadulle melua ja näki ihmisten joka taholta kiiruhtavan heidän taloaan kohti. Tuskaa täynnä juoksi hän kylän läpi ja kapakan puutarhan poikki, ja ensimäinen, minkä siellä näki, oli miehensä vertavuotavana pitkällään ruohikossa ja Pavel hänen ylitsensä kumartuneena — haavottumattomana.
Vinskan mielessä heti heräsi hurja, mieletön epäluulo. "Roisto, sinä sen teit!" huusi hän puristaen kätensä nyrkkiin ja lyöden sillä Pavelia kasvoihin, nuorukaisen katsellessa häntä äänetönnä ja pelästyneenä.