Eräällä kukkulalla lähellä Pavelin mökkiä oli äskenvalitun kunnanesimiehen talo. Siellä alotti lokomobiili toimintansa. Se höyrysi ja puhisi ja siihen yhdistetty puimakone nieli sille ojennetut sitomat ja syöksi ennen arvaamattomalla nopeudella sisästään jyviä ja murskautuneita olkia. Aluksi kihisi sen ympärillä sankat ihmisjoukot tuota uljasta näytelmää katselemassa, mutta vähitellen he saivat kyllänsä sen ainaisesta yksitoikkoisuudesta; lopulta oli enää yksi ainoa, jonka ihastus pysyi vähentymättömänä, nuorukainen, jolla ei suinkaan ollut aikomusta tuota konetta koskaan apulaisekseen pyytää — Pavel. Hän työskenteli siihen aikaan linnan metsässä ja teki joka päivä työmaalle mennessään ja sieltä palatessaan kierroksen ihaillakseen tuota puhisevaa kummitusta, kunnes kuului käsky: "Mene matkaasi, mitä siinä töllistelet! — Jos tuo voisi katseillaan viedä koneen mukanaan, niin se sen tekisi", tuumi esimies. Pavel meni, mutta painoi tuon ihmelaitoksen niin tarkoin mieleensä, että hänellä oli siitä paljoa selvempi kuva kuin talonpojilla, jotka istuivat aivan sen läheisyydessä riihen edessä olevalla penkillä ja valvoivat päiväläisten työntekoa.
Tyytyväisinä katselivat talonomistajat puituja jyväsäkkejä ja hykertelivät käsiään uutteralle koneelle, joka suoritti muutamissa päivissä saman työn, mikä ennen oli vaatinut viikkokausia. Pian nostettiin kysymys eikö täten säästynyttä aikaa voitaisi käyttää tuohon erinomaisen houkuttelevaan huvitukseen: metsästämiseen? Ensi vuonna päättyisi linnan omistajan kanssa tehty vuokrasopimus, ja sietäisipä tarkoin tuumia tokko sitä enää uudistettaisiinkaan. Asiasta puhuttiin usein ja vain perin harvat olivat tuumaa vastaan, niiden joukossa kuitenkin eräs sangen vaikutusvaltainen ja sangen itsepintainen mies, nimittäin Peter. Se johtui pelkästä itaruudesta, väittivät hänen vihamiehensä; hän ei raski ostaa ruutia ja haulia. Peter antoi jutun käydä täydestä ja selitti käyttävänsä rahansa "johonkin järkevämpään".
Irvihampaat ivailivat nyt: hänen rahansa menee kaikki tyyni kaurojen ostoon, jotta saisi raudikkonsa vähänkin voimiinsa.
Tuolla sutkauksella he aina saivat Peterin raivostumaan.
Hänen koko ylpeytensä kohdistui hevoshoitoon, jota jo isänsä oli hyvällä menestyksellä harjottanut. Hän itse oli äskettäin mennyt erääseen työhevosten näyttelyyn molempine raudikkoineen, joita katsellessa, niinkuin hän usein etukäteen kehuskeli, "koko palkintolautakunta joutuisi pyörälle ja muiden kaakit näyttäisivät pataluhilta". Niin ei kuitenkaan käynyt: Peter palasi takaisin palkinnotta, julmistuneena ja haukkuen palkintolautakuntaa, johon oli valittu pelkkiä aaseja. Kylässä häntä pilkattiin; jokainen tiesi että raudikot olivat olleet työhevosiksi liian heikkoja, ja nyt otti Peter päämaalikseen ruokkia hevosensa koko paikkakunnan vankimmiksi ja odotti ainoastaan tilaisuutta voidakseen jollakin loistavalla näytteellä tuumansa onnistumisen osottaa.
Toivottu hetki näytti vihdoinkin tulleen. Kun kone oli puinut esimiehen ja hänen lähimpien naapuriensa viljat, oli se vietävä Peterin taloon kylän toiseen päähän, ja hän odotti tuota aikaa koko kunnianhimonsa maltittomuudella. Määrättynä päivänä — lokomobiili oli vielä paraikaa käynnissä — ilmestyi hän mahtavana koneen luo, kintereillään molempia raudikkoja suitsista taluttava renki. "Mitä sinä hevosilla aijot?" kysyi esimies; "mikset tuonut vahvaa härkäparia? Hevoset eivät voi pitää vastaan kukkulaa alas mentäessä." Barosch ja Anton, jotka sattuivat juuri olemaan paikalla, sekä jotkut nuoret miehet ja kaikki päiväläiset olivat samaa mieltä; samoin Pavel, joka oli metsäherran asialla esimiehen luona ja rohkeni puuttua puheeseen sanoen: "Ja koneelle voi sattua mitä suurin onnettomuus".
Peter työnsi lyhyen piippunsa vasemmasta suupielestä oikeaan ja painoi hatun takaraivoon. "Valjasta!" komensi hän lyhyesti ja käskevästi renkiä ja tempasi hevosten selästä vetohihnat.
"Odota!" huusi esimies. "Älkää toki noin lähtekö, otetaan ensin hiilet pesästä." Hän avasi tulipesän oven ja Barosch läheni hiilikoukku kädestä, mutta Peter ärjäsi hänelle: "Anna olla! Niinkuin se on, semmoisena sen vien", löi tulipesän oven kiinni, auttoi renkiä valjastamisessa ja tarttui sitte ohjaksiin ja ruoskaan.
"Hei!" Ruoska vingahti ilmassa, hevoset tempasivat, hypähtivät sivulle, kohosivat pystyyn ja vasta toisella ja kolmannella iskulla rynnistivät eteenpäin, niin että vetoköydet natisivat … ja kone liikahti. Peter huusi, hänen renkinsä huusi ja talonpojat ja päiväläiset katselivat hämmästyneinä, sillä todellakin — raudikot vetivät lokomobiilin aina talon veräjälle saakka. Siitä lähtien kävi kulku kuin itsestään; tie vietti hiljalleen alaspäin ja yhtyi laajeten kyläkatuun. Siellä oli vietto jyrkempi ja Pavel juoksi koneen luo aikoen jarruttaa pyöriä, mutta Peter, ylpeyden ja ylimielisyyden huumaamana, huusi hänelle: "Ei ole tarpeen, ajan ilman!"
"Narrimaisuutta!" murahti Anton, kun viettävyys yhä lisääntyi, mutta Peter nauroi: "Sen parempi, sitä nopeammin juoksevat hevoset, ja niin ajan koneen täyttä ravia taloon."