Ainoastaan Pavel ei tahtonut vielä illallakaan, päivätyöstä palattuaan, luopua siitä vakuutuksesta, että Habrecht yhä oli kylässä. Hän ei vastannut niille, jotka häntä sen vuoksi pilkkasivat, sanaakaan, riensi vain koululle ja astui muitta mutkitta arkihuoneeseen, jossa tapasi Mladekin. Tältä hän kysyi lyhyeen ja jurosti: "Missä on herra opettaja?"
Mladek, joka kirjotti kirjettä, käänsi päätään "Tässä on opettaja", sanoi hän osottaen itseään, "ja hänen huoneeseensa ei astuta ilman koputtamatta; paina se mieleesi, tomppeli!"
Pavel änkytti anteeksipyynnön ja kysyi missä entinen opettaja oli.
"Lähtenyt tiehensä, ja lähde sinäkin!" kuului vastaus.
Pavel astui hitaasti portaita alas, tuli kouluhuoneeseen, jäi sinne hetkeksi odottaen seisomaan, ja kun ei mitään kuulunut eikä näkynyt, meni puutarhaan, jossa käveli edestakaisin etsien ja kuulostellen. Äkkiä hän löi otsaansa… Tyhmeliini, kun en sitä ennen hoksannut!… Hänen luonaan, hänen mökissään oli opettaja, sanoakseen hänelle — ainoastaan hänelle jäähyväiset. Uuden innostuksen ja toivon valtaamana juoksi hän kylän läpi mökkiinsä päin ja huusi sen kohdalle ennätettyään: "Herra opettaja!"
Ei vastausta. Ei siis täälläkään, ja nyt käsitti Pavel hakevansa turhaan vanhaa hyväntekijäänsä.
Keskellä huonetta seisoi pöytä, jonka vieressä suosijansa niin useasti oli istunut häntä vastapäätä, sen edessä hänen hoikkajalkainen nojatuolinsa ja seinällä hänen vanha ruskea kaappinsa. Näiden esineiden näkeminen pisti Pavelin sydämeen ja sai hänen verensä kuohumaan. Hän viskasi tuolin nurkkaan ja potkasi pöytää niin, että se romahti kumoon… Oliko Pavel enää niiden tarpeessa? Mitäpä hän esineillä, jotka muistuttivat hänestä, joka itse oli niin sydämettömästi lähtenyt tiehensä?
Hän oli poissa, hänen ainoa ystävänsä!… Poissa — edes sanomatta: Jumala sinua siunatkoon!… Minkälainen ihminen hän olikaan, joka saattoi tehdä moisen työn?… Parempi, tuhat kertaa parempi kun olisi kuollut, että olisi voinut edes itkeä hänen kirstunsa ääressä ja ajatella: viimeiseen saakka hän sinua rakasti. Mutta tuollainen katoaminen pirstoi kaiken entisen hyvyyden ja ystävyyden.
XIII.
Saman vuoden keskivaiheilla sattui jotakin erikoista. Kyläkunta toteutti jo kauvan vireillä olleen tuuman: osti siihen saakka hevoskierrolla käytetyn puimakoneen sijaan lokomobiilin. Se tuotiin rautatieasemalta kylään kuudella hevosella ja kukilla seppelöitynä. Ylpeinä ratsastivat talonpojat sen rinnalla eikä kenenkään iloa häirinnyt sekään seikka, että oli voitu suorittaa vasta ensimäinen koneen kymmenestä maksuerästä ja että oltiin epätietoisia, mistä rahat saataisiin seuraaviin suorituksiin.