Mladek tarkasteli häntä nenäkakkulainsa takaa kysyen: "Kuinka kauvan olette ollut täällä opettajana?"

"Yksikolmatta vuotta."

"Ja yhdenkolmatta vuoden päästä te pudistatte tomun jaloistanne kuin jos olisitte jotain varastanut! Riistätte lapsilta jäähyväisten ilon ja täys-ikäisiltä juhla-aterian … ja tämä kaikki jottette näkisi Pavelinne itkevän? Merkillistä! Mahdatte olla häneen omituisessa suhteessa, virkaveli? Miten?"

Habrecht kalpeni toisen katsoessa häneen tiukasti. "Missä suhteessa?" kysyi hän ja kieli tarttui suulakeen.

"Älkää toki noin hämmästykö minun edessäni — ei mikään inhimillinen ole minulle vierasta", vastasi Mladek ylevämielisesti. "Tunnustakaahan avomielisesti, virkaveli! Oliko teidän Pavelinne äiti, joka muuten kuuluu nykyään olevan kuritushuoneessa, hyvinkin kaunis nainen?"

Habrecht ei aivan heti ymmärtänyt tämän kysymyksen merkitystä. Mutta kun se hänelle selveni, nauroi hän ääneensä, nauroi yhä iloisemmin ja helakammin huudahtaen mitä hilpeimmästi: "Onko kummempaa kuultu! Oi, te älyniekka! Että vielä tänään sain moisen ilon osakseni… Oi verratonta viisauttanne!" Hän purskahti uudestaan nauruun. Tuo sairaloisen tunteellinen mies, jota pieninkin viittaus vanhaan epäluuloon loukkasi mitä syvimmin, tunsi itsensä ikäänkuin puhdistetuksi tuon perusteettoman oletuksen kautta. Ei mikään kiitoslause, ei mikään imartelu olisi saattanut häntä niin tyytyväiseksi kuin seuraajansa väärä luulo. Lainkaan huomaamatta miten hän hilpeydellään loukkasi toista, huusi hän ylimielisesti: "Soisin että olisitte oikeassa, se olisi pojalle parempi. Mutta sen pahempi ette ole, vaan on hänen isänsä todellakin kuollut hirsipuussa. Se oli onnettomuus, josta poikakin on saanut kärsiä. Häntä täytyy suojella typeryyttä ja ilkeyttä vastaan. Olen tehnyt niin, tehkää tekin samoin, luvatkaa se minulle."

Mladek nyökäytti happamannäköisenä päätään, mutta tunsi mielessään katkeruutta ja ajatteli: senkö palkaksi, että olet hänen tähtensä pitänyt minua narrinasi? Se vielä puuttuisi!

Samassa kuului vaunujen hidasta lähenemistä. "Ajopelini!" huudahti Habrecht, nosti matkalaukkunsa lattialta ja asetti sen Mladekin avulla hartioilleen. Kieltäytyen jokaisesta muusta palveluksesta, varsinkin vaunujen luo saattamisesta, riensi hän eteenpäin katsomatta kertaakaan taakseen monivuotisen työnsä tyyssijaan. Suru ei painostanut häntä eron hetkenä. "Ajahan!" huusi hän tervehtivälle talonpojalle. "Ja jos joku sinulta kysyy, ketä kyyditset, niin sano — sulhasta, sano vain niin. Moni on lähtenyt häihinsä paljoa huonommalla tuulella kuin minä nyt matkaan." Hän hyppäsi vaunuihin, ojensihe pitkäkseen pohjalle levitetyille oljille ja komensi riemuiten: "He-hei!"

* * * * *

Kyläläiset tulivat sinä päivänä tavallista aikaisemmin peltotöistään, heidän täytyi jouduttaa opettajan jäähyväisjuhlan valmistuksia. Ravintolan savupiippu oli ryöhännyt jo muutamia tunteja. Ne, joilla oli valmistusten suhteen jotain sanottavaa, menivät kyökkiin tarkastelemaan, toiset pysyttelivät läheisyydessä saadakseen tuntea edes suloista paistinhajua, jota alkoi tunkeutua kaikkialle. Poikia kokoontui joukottain ravintolan ulkopuolelle ja kun heidän oli määrä pysyä huomisessa juhlakulkueessa pitkät ajat rauhallisessa järjestyksessä, käyttivät he tilaisuutta hyväkseen kurittaakseen tänään toisiaan oikein perinpohjaisesti. Taloissa ja niiden ulkopuolella palmikoivat äidit tyttöjensä hiuksiin punaisia nauhoja ja talleissa rengit samanlaisia koristeita hevostensa harjoihin. Sanalla sanoen: juhlavalmistukset olivat täydessä käynnissä, kun äkkiä levisi tieto että Habrecht oli matkustanut tiehensä. Alussa ei juuri kukaan tahtonut sitä uskoa, vasta kun se talonpoika, joka oli vienyt opettajan asemalle, palasi tuoden mukanaan matkalle lähteneen sydämelliset terveiset kylän asukkaille, oli pakko uskoa tosi todeksi.