Peteriä ei näkynyt, kuultiin vain hänen surkea yskintänsä riihestä. "Hän on tärvellyt itsensä rähisemisellään", sanoi Anton; "tohtori käy taas hänen luonaan."
Tämä tiedonanto otettiin vastaan yhtä välinpitämättömästi kuin se ilmotettiinkin. Pavel meni kotiinsa, järjesteli siellä hiukan, lukitsi oven ja läksi miltei ilomielin uuteen tehtäväänsä. Se vähä, minkä hän kutsuntatilaisuudessa oli nähnyt sotilaallista elämää, oli häntä suuresti miellyttänyt.
Seppä sai osakseen paljon kiitosta koneen kuntoonlaittamisesta. Hän näytti kuitenkin ottavan sen vastaan perin vastenmielisesti ja johti aina, kun joku alkoi siitä puhua, keskustelun muihin asioihin. Hänen näytti olevan tuiki vaikeata sanoa, että Pavelin apu oli ollut tarpeen lokomobiilin vamman keksimisessä.
Pavelin poissaollessa tuli kysymys aidankorjuun maksamisesta päiväjärjestykseen kunnan neuvostossa. Ravintolan isäntä ei laannut heitä ahdistamasta ennenkuin asia tuli päätetyksi. Ja äänten enemmistö ratkaisi: Poika maksakoon — onhan siitä jo ennenkin oltu yksimielisiä.
"Mutta jospa hän ei kykene maksamaan?" huomautti esimies.
"Mitä vielä, mitenkä hän ei kykenisi? Hänellä on rahaa, ja ellei olisi, niin onhan hänellä mökki, joka on aina parin guldenin arvoinen. Pankoon isäntä ulosmittaukseen."
Sille kannalle asia jäikin, huolimatta esimiehen harmistumisesta moisen päätöksen johdosta.
Kun Pavel harjotusajan päätyttyä palasi kotiin, kiiruhti kapakan isäntä hänen luokseen, kertoi mitä hänen poissaollessaan oli päätetty ja lopetti vakuuttaen ettei asia ollut enää muutettavissa, vaan että Pavelin piti maksaa empimättä.
Viimemainitun silmät rävähtivät selälleen ja sisunsa alkoi kuohua, vaikka hän pysyikin päältänähden aivan rauhallisena. Tuo tyyneys kuitenkin herätti pienessä paksussa ravintolan isännässä pelkoa.
"Kuka sitte on päättänyt että minun pitää se maksaa?" kysyi Pavel.