"Herra opettaja, herra opettaja! Nyt on aika", sanoi Pavel, ja
Habrecht jatkoi:
"Teidän aikanne, aivan oikein — ja minkä te siitä luotte, se tulee…"
"Astukaa junaan!" kuului ääni hänen korvansa juuressa ja Habrecht katsoi taakseen pelästyen kauheasti. "Kolmas luokka, Wieniin!" huusi hän, riensi konduktöörin osottaman vaunun luo ja kiipesi siihen uskomattoman notkeasti.
Pavel riensi Habrechtin jälkeen ja ojensi hänen tavaransa vaunuun.
Uusi vihellys ja juna lähti liikkeelle. Vielä lyhyen matkan saattoi
Pavel sitä seurata juosten.
"Jumala teitä varjelkoon, herra opettaja!" huusi hän ja poisrientävän veturin jyminän läpi kuului vastaus:
"Ja sinua, rakas ihminen; amen, amen, amen!"
Myöhään illalla, kun Pavel oli saapunut kotiin, ruokki hän koiransa, otti kuokan ja kaivoi esiin tuon kiven, jonka oli kätkenyt huoneensa kynnyksen alle. Lamuur istui vieressä ja heitti ivallisesti sipristetyistä silmistään niin karsaita katseita herransa työhön, nuoli niin usein turpaansa ja katseli niin ylenkatseellisesti, että Pavelin oli pakko huomata hänen huono tuulensa.
"Eikö tämä ole mielestäsi niinkuin olla pitää?" kysyi hän.
Pilkallinen irvistys oli ainoa vastaus. Mutta Pavel oli saanut jo kiven esille, katseli sitä, punnitsi sitä kädessään ja huomasi sen pienemmäksi ja keveämmäksi kuin oli luullutkaan.
"Siinä se on, katso, ota!" sanoi hän ja ojensi sen koiraa kohti, joka otti kiven suuhunsa ja kantoi sitä herransa jälessä.