Ennätettyään kaivolle, otti Pavel kiven ja heitti veteen, jonne se upposi.

Lamuur ilmotti muristen tyytymättömyytensä.

XVII.

Joitakuita aikoja takaperin oli paroonitar muuttanut asuntonsa suuren linnan ensi kerroksesta maakerroksessa sijaitsevaan huoneeseen. Hän tunsi tulleensa vanhaksi, portaiden nouseminen oli vaikeata ja hän alistui sellaiseen ponnistukseen ainoastaan erikoisissa juhlatilaisuuksissa, joita ei voitu viettää muualla kuin suuressa esi-isäin salissa. Uudenvuoden päivänä esimerkiksi, jolloin paroonitar otti vastaan koko joukkokunnan hänen palveluksessaan olevia virkailijoita vaimoineen ja kävelemään kykenevine jälkeläisineen, taikka pääsiäistorstaina, jolloin hän vanhoja perhetapoja seuraten vietti vaatimattomasti samaa juhlaa, kuin samaan aikaan vietettiin Wienin linnassa keisarillisella loistolla.

Vanhuksen tavallinen elämä kulki tavallista rataansa yhä lisääntyvässä hiljaisuudessa. Hän ajatteli paljo kuolemaansa, jota odotti ilman pelkoa ja kivuista ja kärsimyksistä huolimatta ilman kärsimättömyyttä. Viimeisiä toimenpiteitään oli julistaa luostari Soleschaun tilan perilliseksi, luostari, jossa Milada oli kasvanut ja jonka johtajattareksi, jos Jumala ja hänen edustajansa maan päällä niin soisi, tulisi sama tyttönen, joka muinoin oli alottanut uransa sen köyhimpänä kasvattina. Vanha rouva ei ollut testamentissaan unohtanut ketään kylän tarvitsevista eikä myöskään ketään palvelijoistaan. Itseään oli hän ajatellut viimeksi, mutta oli perinpohjin ja tarkoin määrännyt omat hautajaismenonsa. Hauta, joka oli puoleksi ränstynyt ja jonka ylläpitämiseksi hän tahallaan ei ollut tehnyt mitään, saisi vielä poveensa hänenkin maalliset jätteensä; sen jälkeen se muurattaisiin umpeen ja sisäänkäytävä peitettäisiin mullalla ja turpeilla. Kansa, joka siellä sisällä lepäsi, sulkeutuisi hänen luullakseen riemulla nykymaailmasta; mutta hän määräsi samalla, että pieni hautakumpua peittävä kappeli oli pidettävä hyvässä kunnossa ja aina avoinna, jotta jokainen, joka halusi vanhan linnanrouvan puolesta lukea isämeitänsä, voisi täyttää tuon hurskaan halunsa.

Paroonitar arvaili usein kutka noista ihmisistä, joille hän oli tehnyt niin paljon hyvää, olisivat halukkaita rukoilemaan hänen sielunsa rauhan puolesta, ja tottui heitä puhutellessaan aina tarkastelemaan kuuluisiko puhuteltu niihin, jotka hänet unohtavat, vai niihin, jotka muistelevat. Ja tuo seikka, otaksuminen suuntaan tai toiseen, vaikutti suuresti hänen arvosteluunsa.

Eräänä aamuna, Pavelin viimeisen luostarissa käynnin jälkeen, kun paroonitar istui työnsä ääressä keskellä erästä lepuusohvaa, johon olisi hyvin sopinut vielä kuusi hänen kokoistaan, samanpituisen jykevän pöydän takana — avautui huoneen ovi ja Mathias astui sisään ilmottaen:

"Holub on jälleen siellä ulkona."

"Jälleen? — Minun tietääkseni hän ei käy täällä juuri milloinkaan", sanoi linnanrouva, ja Mathias vastasi:

"Niin, niin taitaa olla."