"Hm, hm, mitä hän tahtoo?"
"Hän haluaisi puhua."
"Kenenkä kanssa?"
"Teidän Armonne kanssa."
"Tulkoon sisään!" käski paroonitar, ja kohta sen jälkeen narisivat
Pavelin raskaat saappaat parkettilattialla.
Hän olisi mennyt suutelemaan paroonittaren kättä, niinkuin asiaan kuului, mutta pöytä sulki tien leposohvan luo ja sen syrjään työntäminenkään ei olisi sopinut. Niin joutui Pavel kiusalliseen velvollisuuksien ristiriitaan, pudotti hämmästyksissään hattunsa eikä uskaltanut nostaa sitä lattialta.
Paroonitar viittasi kädellään häntä lähemmäksi, kumartui pöydän yli ja koetti, niin hyvin kuin heikkonäköisyytensä salli, silmillään vakuuttautua että Pavel Holub todella oli hänen edessään. Sitte hän jälleen istuutui ja kysyi mikä hänet tänne toi.
Pavel oli sillaikaa katsonut vuoroin vanhaan rouvaan ja vuoroin neuloustöihin, jotka olivat hänen edessään uusina ja värikkäinä heimolaisina niille pienille röijyille ja takeille, joihin puettuina kaikki kylän köyhät lapset juoksentelivat ympäri. Tuon näön rohkaisemana ja vanhan heikon rouvan ahkeruudesta liikutettuna karskisti hän itseään ja esitti asiansa. Se oli sitä lajia, että hän pyysi rouva paroonitarta armollisesti vaikuttamaan siihen suuntaan, että Milada sisarensa luostaripalvelus kevennettäisiin; muuten hän ei kestäisi, vaan hänen täytyisi kuolla.
"Kuolla? Miladanko kuolla?" Vanha rouva nauroi ja suuttui, käski tuon hävyttömän tyhmeliinin, raa'an ja julman lurjuksen, joka päästi sellaisia sanoja huuliltaan, lähtemään tiehensä; mutta kun poika hämmästyneenä aikoi käskyä noudattaa, huusi hän hänet jälleen takaisin ja vaati häntä selittämään, miten oli joutunut luostariin ja saanut puhutella Miladaa. "Mutta älä taasen valehtele, sinä mustalainen!" lisäsi hän kiivaasti.
Pavel teki kertomuksensa mahdollisimman lyhyeksi, mutta se kantoi sellaista totuuden leimaa, mikä olisi vakuuttanut pahimmankin epäilijän.