Paroonitar kumartui yhä syvemmin neuleensä yli, hän jo katui soimauksiaan Pavelia kohtaan, varsinkin viimeistä. Minkätähden hän oli nimittänyt häntä mustalaiseksi? Minkätähden hän oli siten muistuttanut häntä viheliäisestä kulkurielämästä, jota hänen oli pitänyt viettää lapsuudessaan, ja samalla isästään ja äidistään, siten soimaten häntä onnettomuudestaan? — Hyi, kuinka hän oli mennyt niin pitkälle suuttumuksessaan poikaa kohtaan sen vuoksi, että tämä oli lausunut perusteettoman huolen sisarestaan. Kaikesta siitä päättäen, mitä paroonitar oli kuullut pojasta viime aikoina, ansaitsi hän pikemmin kiitosta kuin moitetta. Olihan Anton, joka oli hänen uskottujaan, sanonut: "Tuo Holub oli ennen huono poika, mutta on nyt muuttunut." Eikö metsäherrakin ollut häntä kovasti kiittänyt? Ja itse kirkkoherra, joka muuten ei ollut poikaa kohtaan erittäin suosiollinen, oli vanhan rouvan kysymykseen vastannut: "Häntä ei voi moittia juuri mistään". — Ja hänkö häntä soimaisi!… Hän, joka oli haudan partaalla, joka pian ei enää kykenisi tekemään kellekkään hyvää, hänkö loukkaisi ihmistä, joka jo muutenkin oli kovaa kokenut!
"Holub!" sanoi hän äkkiä. "Sisartasi ei vaivaa mikään. Siitä huolimatta tahdon sekä sinua että vähän itseänikin rauhottaakseni huomenna lähteä luostariin. Sillä kuviteltu pelkosi teki minuun kuitenkin vastenmielisen vaikutuksen ja minä tahdon siitä pian vapautua."
Pavelin kasvot loistivat ilosta. "Jos te, rouva paroonitar, itse tahtoisitte tutkia Miladan ulkonäköä ja vaatia että hänestä pidettäisiin parempaa huolta; jos rouva paroonitar tahtoisi kieltää häntä liiaksi voimiaan ponnistamasta, niinkuin hän nyt tekee, kun on ottanut rukoillakseen aivan liian raskaiden syntien edestä — niin se olisi suuri hyväteko ja Jumala palkitsisi sen rouva paroonittarelle monin kerroin."
Vanha rouva hymyili: "Olisipa Jumalalla liian paljo tekemistä, jos hänen pitäisi lunastaa kaikki ne vekselit, joita kaikenlaiset valtuuttamattomat rahastonhoitajat asettavat".
"Varmaan, varmaan", vastasi Pavel ajattelemattomasi, nosti hattunsa lattialta, katsoi ympärilleen ja tunsi huoneen samaksi, jossa hän sulkaryöstönsä jälkeen oli suorittanut ensimäisen linnassakäyntinsä. Ehdottomasti vilkasi hän katosta riippuvaan hienoon nyöriin ja näki että se yhä vielä oli ehyt ja ettei kultainen kuula vieläkään ollut pudonnut alas. Jokainen silloisen käyntinsä yksityiskohta muistui nyt mieleensä. Hän muisteli silloista vastenmielisyyttään ja nykyistä kunnioitustaan paroonitarta kohtaan.
Kukahan oli muuttunut?… Ei suinkaan vanha rouva, hän oli pysynyt entisellään, eikä Pavelin silmissä edes vanhentunutkaan, vanhus kun oli jo silloinkin. Hän itse oli tullut toiseksi ihmiseksi, hän ei ollut enää tuo tylsä olento, joka ei kunnioittanut ketään. Pavel olisi mielellään teolla osottanut nykyisen mielentilansa, olisi myös mielellään mennyt tiehensä asiansa toimitettuaan. Aavistamatta että hänen velvollisuuteensa kuului odottaa, kunnes hänet käskettiin menemään, sanoi hän:
"En tahdo kauvemmin vaivata teidän Armoanne, palkitkoon sen Jumala paroonittarelle monin kerroin, ja kun kuolette, tahdon rukoilla puolestanne."
"Vai niin?" Vanha rouva kumartui eteenpäin. "Tahdotko todellakin sen tehdä, ja oikein hartaasti?"
"Hyvin hartaasti."
"Pavel Holub!" sanoi paroonitar ystävällisellä äänellä. "Minua ilahuttaa että tahdot rukoilla puolestani. — Ja nyt sano minulle: oletko koskaan oikein tarkastanut tuota peltoa, jonka laidalla mökkisi seisoo? — Kuinka suureksi arvostelet sen?"