Paroonitar piti sanansa; lahjotus tehtiin lainvoimaiseksi, Pavelista tuli maanomistaja. Tuo tavaton onni, joka näytti kuin taivaasta pudonneen, ei suinkaan ollut omiaan vähentämään ihmisten vihamielisyyttä häntä kohtaan. Kukaan ei olisi sitä hänelle suonut, jopa Arnostkin, jolle Pavel ilmotti tuon suuren uutisen, muikisteli suutaan kysyen: "Miten oikein saitkaan tuon tempun aikaan?" Myöskin metsäherra ja Anton osottivat ensi hetkenä paljoa enemmän hämmästystä kuin myötätuntoisuutta. Mitä tilanhoitajaan tulee, niin sanoi tämä suoraan paroonittarelle, että hän oli valitettavasti antanut jalomielisyytensä viedä itsensä harhaan. Lahja oli aivan liian suuri ja oli omiaan herättämään kylän asukkaissa kateutta vastaanottajaa ja paheksumista lahjoittajaa kohtaan.
Paroonitar ilmaisi nämä tyytymättömyydenosotukset arvokkaimmalle virkailijalleen, mutta kun kirkkoherrankin lausunto alkoi käydä samaan suuntaan ja hän puhui paroonittaren jaloista mutta aivan liian äkkinäisistä päätöksistä, vastasi vanha rouva että hänen lahjotuksensa Pavelille oli seuraus eräästä jo kauvan sitte tehdystä päätöksestä, eikä suinkaan liian suurenmoinen, vaan tarkoin vastaava hyvitys kelvolliselle, kohtalon tähän saakka oman onnensa nojaan jättämälle nuorukaiselle — joka sitä paitsi luultavasti oli erään tulevan luostarinjohtajattaren veli.
Tämän jälkeen vaikeni hengellinen herra.
Paroonitar palasi luostarista useamman päivän oleskelun jälkeen sangen tyytyväisenä, kutsui Pavelin luokseen, toi hänelle lukemattomia terveisiä sisareltaan, rauhotti häntä hänen huoliensa suhteen ja kertoi tytöstä rajattomalla rakkaudella ja ylpeydellä. Vanhan rouvan ihastus muuttui melkein haaveiluksi. Kaiken hyvän antaja itse oli lähettänyt tuon lapsen valaisemaan hänen, väsyneen matkailijan, viimeisiä elinvuosia ja aukaisemaan hänelle taivaan portit.
"Koeta kasvattaa itsesi kyllin arvokkaaksi veljeksi tuollaiselle sisarelle!" terotti hän Pavelin mieleen, ja tämä teki mitä paraimpia päätöksiä pyrkiäkseen tuohon päämaaliin, joka hänestä näytti kaikkein korkeimmalta, mutta ei voinut vapautua salaisesta epäilyksestä voisiko sentään milloinkaan sitä saavuttaa. Hän kuitenkin taisteli rehellisesti ja toivoi innokkaasti ettei paroonitar eikä sisarensa kuulisi hänestä mitään pahaa. Hän alkoi tuntea suurta levottomuutta maineensa vuoksi, halusi voittaa kiitosta ja tunnustusta, aavistamatta että tuo teki hänet yhtä heikoksi ihmisten suhteen kuin muinoinen uhmansa ja ärsyttävä välinpitämättömyytensä oli tehnyt hänet voimakkaaksi.
"Kukahan puhuu minusta pahaa?" muuttui hänen alituiseksi lauseparrekseen. Kiero silmäys ja raaka sana saattoi loukata tuota muuten karkeimpiinkin epäsuosionosotuksiin tottunutta; kateus, jota hänen omaisuutensa herätti, ja joka entisaikoina olisi vain lisännyt hänen iloansa, pilasi sen nyt kokonaan. Tuo pelto riisti hänen rauhansa ja unensa, se oli hänen rakastettunsa, mutta rakastettu, joka tuotti tuskia. Olipa hän poissa kuinka lyhyen ajan tahansa, aina oli sillä välin jotakin vahinkoa tehty, eikä hän käyttänyt omaisuutensa puolustamiseksi sitä lujuutta, kuin muinoin tiilejänsä puolustaessaan. Hän ei tahtonut saattaa paroonittaren korviin sellaista tietoa, että oli jälleen antautunut kahakoimaan, eikä hänen yleensäkään pitäisi milloinkaan saada tietoonsa kuinka suuressa määrässä häntä tuon lahjan vuoksi kadehdittiin.
Kerran hän huomasi että osa pellollaan kasvavaa nisua oli leikattu aivan vihantana. Seuraavana yönä Pavel vakoili pahantekijöitä, jotka todellakin tulivat takaisin. Ne olivat muutamia sirpillä varustettuja naisia ja lapsia. Pavel tyytyi siihen, että otti heidän sirppinsä ja nisutaakkansa, jotka vei seuraavana päivänä esimiehelle. Tämä näytti tyytyväiseltä Pavelin lainmukaiseen ja säälivään käytökseen, lupasi arvioida vahingon ja pakottaa varkaat maksamaan. Kolmea viikkoa myöhemmin olivat sirpit ja nisutaakat yhä vielä esimiehen luona, koskei asianomaisilla ollut varaa niitä lunastaa. Pavel lupasi lopulta antaa itse heille omaisuutensa takaisin, sillä ehdolla kuitenkin, että tulisivat häntä siitä kiittämään. Niin tehtiinkin; olihan hauskaa leikintekoa päästä asiasta niin vähällä ja sitte kiittää "kunnanlasta". Kaikki leikissä osallisina olleet pitivät sitä niin hupaisena, että päättivät pian jälleen uudistaa tepposensa.
Varkauksia jatkui tuon tuostakin ja Pavel pysyttäytyi yhä niiden suhteen hämmästyttävän neuvotonna, samalla kun toiselta puolen osotti erinomaista toimeliaisuutta.
Hän olisi tahtonut monistuttaa itsensä, olla yhtaikaa kymmenessä paikassa. Hän erotti osan peltoaan ja valmisteli maata kirsikkapuiden istuttamista varten; hän auttoi seppää missä vaan saattoi; metsäherra ei käyttänyt metsäpuuhissaan ketään niin mielellään kuin häntä ja arveli että metsänhoito olisi ollut Pavelin oikea ala, jos hän olisi nuoruudestaan siihen antautunut. "Ja minkälainen seppä hänestä olisikaan tullut, jos olisi saanut oppia pihtiä pitelemään!" sanoi Anton. "Mutta kunnanlapselle ei opeteta mitään; alkuperusteet puuttuu ja alusta alkaminen on jo myöhäistä. Hän vain kiusautuu tuon huonon peltonsa kanssa, saamatta lopultakaan mitään erikoisempaa aikaan."
Tuo ennustus suretti Pavelia — järkyttämättä silti hänen uskoaan peltonsa tulevaisuuteen. Hän asetti vanhan Virgilin, joka oli antautunut kokonaan "kasvattipojalleen", joksi hän Pavelia nimitti, maansa vartijaksi. Virgil ryhtyi riemuiten toimeensa, mutta ei kyennyt enää sitä hoitamaan. Hänen silmäinsä edessä suoritettiin toinen ilkityö toisensa perään. Kaikki sen johdosta tulevat nuhteet otti hän vastaan pilailevan veitikkamaisella hymyllä: