"Mitä sinä, Paveliseni, välität tuosta vanhasta lamasta? Voit pian vaikka lahjottaa sen heille tyyten tykkönään, saat pian aivan toisia maita!"
Pavel tulistui, kielsi hänen mokomia puhumasta ja käänsi nopeaan selkänsä salatakseen sitä vaikutusta, minkä tuo puhe häneen teki.
Vanhus kävi yhä hilpeämmäksi; hänen heikko elonkipinänsä näytti alkavan uudelleen hehkua mikäli kesä läheni loppuaan. Oli tapahtumaisillaan ihme, joka teki hänet onnelliseksi. Hän, tuo heikko ukonrähjä, eläisi kauvemmin kuin nuori, voimakas Peter. Se oli hänen ainoa ilonsa, että saisi jäädä eloon Peterin jälkeen. Lääkäri ei pitänyt ensinkään salassa, että hän oli kadottanut kaiken toivonsa Peterin suhteen. Kaikki ihmiset sen tiesivät, ainoastaan Vinska ei tahtonut sitä uskoa ja sairas itse sanoi: "Tulen tästä pian terveeksi, kunhan yskäni vaan loppuu".
Peter taisteli urhoollisesti kuolemaa vastaan; mitä lähemmäksi se hiipi, sitä rohkeammin hän puolusti itseään.
"Kaikki tuo ei merkitse mitään", kertoi hänen appensa kaikille, jotka kuulla halasivat; "ensimäiset pakkaset hänet kuitenkin nitistävät, niin on tohtori minulle sanonut" — ja Virgil malttoi tuskin odottaa ensimäisiä pakkasia.
Eräänä varhaisena lokakuun aamuna kierteli kylää kuolinkellojen ääni. Koputettiin "Kuoppalan" ikkunaan ja Lamuur rupesi haukkumaan. Pavel syöksyi unissaan ylös; hänen mökkinsä ovi avattiin. Virgil seisoi kynnyksellä, kasvot tulipunaisina, rukousnauhan ympäröimät kädet keppiin nojattuina ja virkkoi:
"Mitäs sanot, Paveliseni? Vinska on nyt leski!"
XVIII.
Talvi alkoi tänä vuonna harvinaisen ankaralla pakkasella ja harvinaisen puhdassäisenä. Lumi, jota oli putoillut kokonaisen yön ja kokonaisen päivän raskaista pilvistä, jäi hopeanhohtoisena maahan makaamaan; ajotielle muodostui liukas rekikeli ja kapeat, kimmeltävät polut kiersivät talosta taloon ja pitkin peltojen pientareita. Pavelin mökin kohdalta kulki kaikkein enin käytetty polku, se jota myöten puunhakkaajat kävivät säännöllisillä työretkillään linnan metsässä. Kun he aamulla menivät työhönsä, tapasivat he Pavelin jo täydessä touhussa, ja kun illalla palasivat takaisin, näytti väsymätön nuorukainen juuri ennättäneen siihen asteeseen, jolloin ahkeruus on suurinta onnea, miltei autuasta mielettömyyttä. He jäivät tavallisesti hetkiseksi seisomaan hänen pienen puutarhansa edustalle, katselivat hänen työtään ja vaihtoivat jonkun sanan hänen kanssaan. Kerran oli Hannusch, joka oli koko työhyeen raain, olevinaan kokonaan tietämätön siitä, mitä Pavel paraikaa veisteli.
"Siitä tulee kattotuoli", selitti viimemainittu.