"Vai niin, rakennatko vielä toisen Kuoppalan lisäksi?"
"En; siitä ei tule mökkiä, vaan aijon ensi keväänä rakentaa tallin."
"Mitä sinä sinne asetat?"
"Sittepähän nähdään!" kuului Pavelin vastaus, mutta Hannusch purskahti nauruun ja huusi, kulmikasta päätään kallistaen ja piipunvarrellaan muita osottaen:
"He saavat sen sitte nähdä, minä tiedän jo! Lyödäänkö olutseideli vetoa, että tiedän sen jo?"
Toisten naurunkitkatus osotti että hekin ymmärsivät toverinsa puheen salatun tarkotuksen. Mutta Pavel ei paljoa välittänyt moisista pilanteoista, ja kun pilkkaajat vihdoin läksivät tiehensä, lähetti hän heidän jälkeensä korkeintaan hyväntahtoisen huudahduksen: "Paholainen teidät periköön!"
Puunhakkaajien tähden ei hänen mieleensäkään olisi johtunut, että olisi parempi jos ei koko polkua olisi ollutkaan. Sellainen toivomus syntyi paljoa vakavammista syistä. Tuota samaista polkua myöten kulki nykyään kerran tai pari viikossa Slava-tyttö paroonittaren lähettinä ylimetsänhoitajan luo. Vanha herra oli ollut sairaana, parani hitaasti ja paranemisensa jouduttamiseksi lähetti armollinen rouva hänelle kaikellaisia herkkupaloja: jaloa viiniä kellaristaan, hienoa kauriinpaistia ja voimakkaita lampaanlapoja, ja tavallisesti lähetettiin Slava näitä makupaloja kulettamaan. Pavel huomasi harmikseen että tyttö hiljensi askeleitaan tullessaan hänen puutarhansa luo ja katseli uteliaasti hänen uutismökkiään. Mitä hänen tarvitsi tuollalailla katsella, niitä häntä liikutti Pavelin uutisviljelykset? Hyvässä tarkotuksessa se ei varmaankaan tapahtunut. Häntä huvitti ylläpitää ennakkoluulojaan tyttöä kohtaan, m.m. hän kuvitteli että Slava oli ollut niiden lasten johtajana, jotka muinoin polkivat hänen tiilejään. Hänen ei tosin ollut onnistunut saada häntä ilkityöstään kiinni; mutta se ei missään tapauksessa todistanut hänen viattomuuttaan, osottihan vaan että tyttö oli ymmärtänyt paeta oikeaan aikaan ja kavalasti jättänyt viime hetkenä toiset oman onnensa nojaan. Niinkuin Slava oli tehnyt tovereilleen, samoin olivat Pavelin toverit käyttäytyneet sadat kerrat häntä kohtaan samanlaisissa tilaisuuksissa. Hän tiesi miltä tuntui jäädä välikäteen. Kovin mielellään hän olisi vielä perästäpäinkin hankkinut noille petetyille hyvityksen, vaikkei muuten niin edes petturia moittimalla. Tavallisesti painautui Pavel, nähdessään Slavan kaukaa tulevan, niin innokkaasti työhönsä, että näytti kuin ei mikään voima voisi häntä keskeyttää.
Mutta kerran hän kuitenkin teki toisin.
Silloin tuo pieni noita tulla tepsutteli tietä, pitkin kevein askelin, auringonpaisteen ympäröimänä. Hän oli sitonut tumman villahuivin talvipakkasen rusottamien kasvojensa ympäri. Yllään oli hyvin vuorattu, erinomaisen sievä päällysnuttu, runsaasti poimueltu nilkkoihin saakka ulottuva ja valkoisten tähtien koristama sininen hame sekä notkeissa jaloissaan pitkävartiset saappaat, joiden alla lumi narahteli. Hilpeä ja reipas hän oli, niin että olisi ollut oikein ilo häntä katsella, ellei sydän olisi ollut täynnä vihaa häntä kohtaan.
Ennätettyään Kuoppalan aidalle saakka, hiljensi hän askeleitaan, kuten tavallisesti, ja tarkasteli pientä rakennusta perustuksesta harjaan saakka.