Se teeskennelty viattomuus, jolla tämä kysymys tehtiin, kuohutti hänen vertaan ja vyörytti tuhansia äkäisiä sanoja hänen kielellään, mutta esiin purkautui heikoin ja lapsekkain: "Etkö ole polkenut tiiliäni?"
Tyttö nosti silmänsä ja katsoi häneen avonaisesti ja rauhallisesti:
"Milloinka olisin niin tehnyt? En koskaan!"
"Älä valehtele!" huudahti Pavel käskevästi.
"Enkä valehtele", vastasi tyttö. "Minkätähden minä valehtelisin? En ole niin tehnyt, ja sillä hyvä!"
Pavel uskoi häntä, muuta hän ei voinut, ja jatkoi nyt jonkun verran rauhottuneena: "Etkö ole juossut jälessäni kivi kädessä?"
"Mutta, Pavel; kuka panisi mieleensä tyhmän lapsen tekoja. Mitä kaikkea sinä itse oletkaan tehnyt?" Hän heilautti keveästi ja sirosti kädellään ilmaan: "Sellaiset unohdetaan. Pyydän että unohdat sen, Pavel!"
Pavel vaikeni; häntä miltei hävetti tytön liian hyvä muisti. Eikö tyttö ollutkin oikeassa? — sellaiset unohdetaan. Milada oli puhunut anteeksiantamisesta, jopa kiitollisuudesta kärsimystemme aikaansaajia kohtaan, mutta loukkauksen unohtamisesta — ei mitään. Pieni vähäpätöinen vihollisensa nyt puhui hänelle tuosta kaikkein perinpohjaisimmasta parannustavasta.
Tyttö sanoi vielä pari ystävällistä sanaa, kumartui, otti korinsa ja jatkoi matkaansa.
Pavel jäi yksin Lamuurin, työnsä ja ajatustensa seuraan. — Unohda, silloin ei sinun tarvitse antaa anteeksi! Unohda, silloin ei sinun tarvitse kuvitella että onkaan mitään anteeksiannettavaa. Kunpa se vaan onnistuisi! Hän muisteli kerran onnistuneensa tuon kauniin vastustajansa suhteen, silloin kun oli rynnännyt linnasta ulos täynnä onnea paroonittaren lahjan johdosta. Ja se, mikä kerran onnistui tilapäisesti ja ajattelematta, miksei se voisi onnistua vielä kerran, vapaaehtoisesti ja tahallisesti?
Seuraavan kerran metsäherran taloon mennessään puheli Slava jälleen
Pavelin kanssa, ja tämän ensimäinen kysymys tytölle oli: