"Ellei sinulla ole ollut paha omatunto, miksi olet karttanut katsoa minua silmiin?"
"Kun sinä olet aina ollut niin jörö ja katsonut minuun niin vihaisesti. Siitä minä en pidä, minusta on hauskaa että ollaan iloisia ja katsotaan minuun ystävällisesti."
Tällä lausunnolla hän ei tarkottanut ainoastaan Pavelia, vaan jokaista ihmistä. Pavel huomasi sen sangen pian. Tuossa tytössä asusti rattoisuuden haltijatar, joka pukeusi vastarintaan milloin vaan näki totisia naamoja. Ja tuo rattoisuus, joka kohosi miltei vallattomuuden rajoille, yhdessä sen kunnioituksen kera, jota hän vaati pienelle sievälle olennolleen, sekä hänen neitseellisen puhdas käytöksensä, teki hänestä nuorien ja vanhojen ihailun esineen.
Kehenkään hän ei kuitenkaan tehnyt niin syvää vaikutusta kuin Arnostiin; hänet oli tyttö täydelleen saanut verkkoonsa, ja rakastunut nuorukainen ei salannut Pavelilta enemmän lemmentuskiaan kuin mustasukkaisuuttaankaan viimemainittua kohtaan. Järkevänä, käytännöllisenä miehenä hän piti aivan luonnollisena että Slava antaisi etusijan sille, jolla oli mökki ja pelto, hänen rinnallaan, jolla oli ainoastaan mökki ja pieni kunnalta vuokrattu palsta.
Hänestä tuntui itsestään selvältä että Pavelkin astuisi niiden riviin, jotka tavottivat kauniin tytön suosiota tai hänen kättään, se tuntui niin luonnolliselta, ettei hän edes sitä kysynyt. Ja hänen ystävänsä, jolle hän tuon otaksumisensa ilmoitti ja joka olisi tahtonut sanoa: "Olet narri, en ajattele tyttöä, olen hänestä aivan välinpitämätön", nieli tuon vastauksen, koska hän — ei tahtonut valehdella.
Hän ei suinkaan ollut tytön suhteen välinpitämätön; hänetkin oli tuo pieni lumotar saanut pauloihinsa. Ei samalla tavalla kuin Arnostin; sokeaa rakkautta hän ei tuntenut, mutta lämpimäksi suli hänen mielensä tytön läheisyydessä ja suuresti hän Pavelia miellytti ja mielellään olisi poika halunnut päästä vapaaksi eräästä epäilyksestä, joka Slavan läsnäollessa aina häntä kiusasi ja sytytti epämääräisen pelon: "Tyttö voi milloin hyvänsä tehdä jotakin, joka koskee sydämeeni ja hävittää sen ilon, jota tunnen hänen läsnäollessaan".
Toisesta epäilyksestä, joka aikaisemmin oli häntä kovasti kiusannut, oli hän täydelleen vapautunut, siitä nimittäin: huoliiko kukaan kelpo tyttö minusta, haluaako kukaan kelpo tyttö asua saman katon alla äitini kanssa? No niin, Slava oli kelpo tyttö ja osotti selvästi suostuvansa Paveliin, vaikka aivan hyvin tiesi että äiti jonakin päivänä palaisi kotiin asuakseen poikansa luona. Tyttö kyselikin yhtä ja toista äidistä ja sanoi kerran:
"Äiti on kuitenkin aina äiti, olkoon minkälainen hyvänsä. Minulla ei ole äitiä."
Pavel tervehti häntä nykyään aina hyvin kohteliaasti eikä enää katsonut "vihaisesti", mutta käyttäytyi kuitenkin, mitä mielessään muuten liikkuikin, erittäin varovasti tyttöä kohtaan, kun Arnost sen sijaan hänen edessään vahana suli ja liekkinä leimahteli. Rakastunut nuorukainen tiesi aina tarkoin tytön jokaisen askeleen, ja niinä päivinä, jolloin Slavan piti käydä metsäherran talossa, sattui aina niin omituisesti, että Arnost oli aivan vapaa ja tarjoutui auttamaan Pavelia työssään. Ja kun tuo odotettu saapui, tapasi hän molemmat nuorukaiset aitaa vasten nojautuneina häntä odottamassa. Kumpiko sen teki suuremmalla kaipuulla, tuo vakava, umpimielinenkö, vai tuo toinen, sitä hän ei tiennyt. Tyttö käyttäytyi molempia kohtaan yhtä ystävällisesti, yhtä toverillisesti, mutta puheli enemmän Arnostin kanssa, koska tämä osasi laskea paremmin leikkiä ja puhua sukkeluuksia.
Joulun jälkeen toi Slava kerran linnasta tiedon, joka sai kaikki Pavelin uinuneet huolet sisarensa suhteen jälleen hereille. Milada oli ollut sairaana. Paroonitar oli hiljattain käynyt luostarissa ja oli palannut rauhotettuna. Nyt oli sairas jo parempi, vakuutti hän; kaikki kävisi hyvin. Kuitenkin oli hänen ollut vaikea erota "lapsestaan" ja aikoi pian taas mennä häntä katsomaan, jäädäkseen joksikin ajaksi luostariin johtajattaren vieraaksi. Mutta sitä ennen hän laittoi Pavelille kutsun saapua hänen puheilleen.