Pavel riensi suoraapäätä linnaan ja tapasi vanhan rouvan kumaraisena ja levottomana, mutta kuitenkin levottomuuttaan hillitsevänä.
Paroonitar lupasi heti kaupunkiin päästyään hankkia Pavelille tilaisuuden tavata Miladaa, ja otti siitä hyvästä pojalta lupauksen, ettei tämä koettaisi omin päin pyrkiä sisarensa pakeille.
Pavel kirjotti Miladalle, sai häneltä muutamia ihania, lohduttavia rivejä vastaukseksi, odotti paroonittaren lähtöä, ja kun se vihdoin tapahtui, käskyä saapua sisarensa luo. Hänen sydämensä tuntui raskaalta ja keventyi vain hiukan nähdessään tuon suloisen tytön, jota he Arnostin kanssa nykyään sanoivat "kultarastaaksi".
Asiat olivat nyt sillä kannalla, että Pavelista alkoi tuntua turhalta enää kauvemmin vastustaa tunteitaan. Hän ei tosin kuvitellutkaan, että Slava olisi pitänyt hänestä erikoisemmin; mutta ei toisekseen epäillyt etteikö tyttö Arnostin ja hänen kosiessa antaisi hänelle etusijaa ja kerran naimisiin jouduttuaan tulisi hyväksi vaimoksi, niinkuin oli ollut hyvä tyttökin. Hänen mieleensä oli kyllä usein johtunut luopua kokonaan tytöstä ystävänsä tähden, mutta nuo jalomielisyyden ilmaukset heikkenivät sikäli kuin hänen mieltymyksensä tuohon iloiseen veitikkaan kasvamistaan kasvoi.
Arnostia kohtaan hän oli yhtä avomielinen kuin tämäkin oli ollut hänelle.
"Vaikka rakastaisit häntä kuinka paljon, niin minä häntä kuitenkin enemmän rakastan", sanoi Arnost.
"Mitäpä se auttaa, jos hän kuitenkin minut ottaa", sanoi Pavel. "Kysyn siitä häneltä ensi tilassa, minäkin tahdon olla kerran onnellinen."
Arnost vastasi: "Kysy vaan". — Hän oli tehnyt päätöksensä. Sinä päivänä, jolloin Pavel saisi Slavalta myöntävän vastauksen, möisi hän mökkinsä, jossa oli äitinsä kuoleman jälkeen asunut aivan yksinään, ja rupeisi sotilaaksi. Sotilaselämä ei ole hullumpaa, varsinkaan sellaiselle kuin Arnost, joka jo kaksikuukautisella palvelusajalla oli saavuttanut jonkinlaista tottumusta.
Eräänä sumuisena tammikuun keskipäivänä tuli hän kovasti liikutettuna Pavelin luo ja kertoi että tyttö tänään kävisi viimeistä kertaa metsäherran luona, joka nyt oli jo terve, joten lähetykset linnasta lakkaisivat.
Arnostin otsalla helmeili tuskan hiki ja hänen rintansa aaltoili rajusti.