"Oi, mitä rakkauteen tulee, niin…"
Noissa sanoissa ilmenevä hehku oli kyllin selvä vastaus kysymykseen.
Neljännestuntia myöhemmin läksi Pavelin mökistä morsiuspari. Sulhanen oli autuas, morsian hiljaisen tyytyväinen. Arnost oli hänelle rakkaampi kuin Pavel; vielä rakkaampi olisi kuitenkin ollut Arnost ja Pavelin pelto yhteensä.
Vinska lausui jäähyväiset yhtaikaa kuin kihlaantuneetkin, jotka läksivät hänen kanssaan yhdessä metsäherran luo. Puutarhanportin kohdalla hän kuitenkin pysähtyi, antaen nuorten mennä edellä, ja sanoi Pavelille: "Mitä se tuokin oli? On kerrottu että sinäkin olisit halunnut Slavan omaksesi?"
"Niin olisinkin!" huudahti hän jaksamatta enään itseään hillitä. "Mutta kuinka minä menisin naimisiin, minä, jolle milloin tahansa voi sattua se onnettomuus että murhaan toisen, koskei muut keinot auta? Häpeässä olen elänyt, häpeään on äitini minut synnyttänyt. Nyt ovat tahtoneet tehdä minusta paremman ihmisen, opettaja ja Milada sisareni, nyt en enää tyydy häpeätä kantamaan, mutta en voi sitä kuolettaakaan, se on onnettomuuteni."
Vinska seisoi hetken äänetönnä, silmät maahan luotuina; sen jälkeen hän sanoi: "Olit saattamassa Peter-raukkaani hautaan. En ole vielä saanut sinua edes kiittää, kun aina vältät minua."
Pavel kohautti olkapäitään: "En vältä sinua enää tästälähtein milloinkaan. Hyvästi!"
"Rakas Pavel!" sanoi nainen taasen, hetkisen vaijettuaan. "Ennenkuin lähden, tahdon vielä kertoa sinulle jotakin. Minä en saa ihmisiltä lainkaan rauhaa. Ei ole vielä kuin kolme kuukautta Peter-raukkani kuolemasta, ja minulle on jo ilmaantunut kaksi kosijaa."
"Niinpä valitse heistä jompikumpi!"
"Luulen", sanoi Vinska tuijottaen hetkisen lumeen, "että minä jään leskeksi."