"Jää sitte leskeksi. Voi hyvin!"
Vinska lähti hitaasti, mutta kääntyi vielä kerran Pavelin puoleen ja sanoi surullisella äänellä: "Sinä saatatkin sanoa: voi hyvin! Mutta kun on menetellyt jotakin kohtaan niin pahoin, kuin minä sinua kohtaan, silloin ei voi hyvin voida."
"Sentähden ei sinun tarvitse harmaita hapsia kantaa", sanoi Pavel rauhallisesti. "Olen sen kaiken unohtanut."
Vinskan pää painui rintaa vasten ja suun ympärille ilmeni surunvoittoinen piirre. "Entä sinä?" kysyi hän. "Aijotko tosiaankin jäädä nuoreksi mieheksi?"
"Aijon!" vastasi Pavel. "Minusta tulee se yksinäinen ihminen, jommoiseksi olette minut tehneet."
XIX.
Ne viestit, joita Pavel sai kaupungista, olivat mieltä lannistavia. Paroonitar käski sanoa ettei hän vielä voisi saada tavata sisartaan, syyt hän saisi kuulla myöhemmin ja niinkauvan tyytyä kohtaloonsa.
Pian senjälkeen saapui Miladalta kirje, jossa hän pyysi Pavelia lykkäämään sinne tulonsa tuonnemmaksi. Mitä sydämellisimmin hän kiitti etukäteen tämän pyyntönsä täyttämisestä, käski hänen odottaa kevääseen, vakuutti voimistuvansa päivä päivältä ja lopetti kertomalla että hänen nunnaksi vihkimisensä, josta hän niin sanomattomasti iloitsi, tapahtuisi toukokuussa.
Pavelin täytyi siis pysyä alallaan, ja hän pysyi, niin vaikealta kuin se tuntuikin. Ainakin kerran viikossa hän meni linnaan kysymään oliko paroonitar tullut kotiin, ja sai säännöllisesti kieltävän vastauksen. — "Eikö hän ole edes kirjottanut?" — "On kyllä — toimenpiteistä, jotka viittaavat että hänen siellä oloaan tulee vielä jatkumaan."
Slavan kihlauksen johdosta, josta paroonittarelle asiaankuuluvasti ilmotettiin, oli tämä lausunut mielihyvänsä, myöntänyt tytölle vapautuksen palveluksestaan ja antanut hänelle lahjaksi rahasumman, joka ei ainoastaan riittänyt hääkustannuksiin, vaan josta jäi vielä sievonen summa talouttakin varten. Tuon kaiken hän teki koska Slava, vaikka nuoruudestaan asti orpo ja oman onnensa nojaan heitetty, kuitenkin oli aina käyttäytynyt siivosti ja saattoi nyt puhdasmaineisena astua alttarin eteen.