Kolmantena sunnuntaina pääsiäisestä vietettiin heidän häänsä. Pavel oli nuodepoikana. Hänelle oli tuo päätös tuottanut taistelua, mutta hän käyttäytyi ryhdikkäästi ja oli ylpeä saavuttamastaan voitosta. Seppä Anton oli morsiamen isänä, Vinska äitinä. Viimemainittu oli suuresta leskenhunnustaan huolimatta kauniimpi kuin itse morsian. Kirkkoherra piti harvinaisen lämpimän vihkiäispuheen, ja kunnioitti vastavihittyjä olemalla läsnä hääaterialla ravintolassa. Tohtori, tilanhoitaja, metsäherra, kunnanesimies ja muutamat suurtalolliset tulivat onnittelemaan ja vastaanottamaan nuoren pariskunnan kiitoksia heidän kotiinsa lähetetyistä lahjoista. Kaikki suoriutui ilman melua, yksinkertaisesti ja perin hienosti.
Syötyä tanssittiin, ja nyt tapahtui jotain merkillistä. Virgil, joka moneen vuoteen tuskin oli kyennyt liikkumaan muuten kuin ryömimällä, alkoi jokseenkin samassa ijässä olevan naisen kanssa tanssia "redowatskaa". Kun soittajat hänen pyynnöstään virittivät tuon jo aikoja sitte hylkiölle joutuneen sävelen, kirkastuivat kaikkien läsnäolevien vanhain ihmisten kasvot. Miehet nousivat paikoiltaan, kukin viittasi "omansa" luokseen, ja nyt he tarttuivat toistensa käsnäisiin käsiin ja riensivät Virgilin ja hänen harmaahapsisen "tyttönsä" jälessä. Kerran taasen yhtyivät toisiinsa monet vanhat pariskunnat, jotka pitkiin aikoihin eivät olleet tunteneet toisiaan kohtaan muuta kuin vihaa tai välinpitämättömyyttä. Monen kuihtuneen naisen huulilla väreili ujo hymy, monen vakavan miehen silmä säihkyi elämänhalua. Rakasta redowaansa tanssiessaan he muistelivat niitä päiviä, jolloin olivat nuoria ja rakastivat toisiaan, ja tanssivat tanssinsa loppuun lastensa ja lastenlastensa taputellessa käsiään.
Moni kaunis tyttö oli jo vilkunut Paveliin kysyen: "Mikä sinua vaivaa? Etkö osaa tanssia?"
"En tiedä", vastasi hän. "En ole vielä milloinkaan koettanut."
"Niinpä koeta nyt!"
Mutta sitä hän ei tahtonut, sillä hän ei halunnut mistään hinnasta tehdä itseään naurettavaksi noin suuressa seurassa. Ja siinä päätöksessään hän pysyi lujana, taipumatta edes Slavan rukouksiin, joka välttämättä olisi halunnut tuona kunniapäivänään edes kerran tanssia hänen kanssaan.
Pavelin esimerkkiä seurasi Vinska. Hän uhkasi jättää koko juhlan, kun tunkeilevin kosijansa koetti väkisin saada hänet permannolle pyörimään. Pavelin kanssa hän vaihtoi sanan silloin tällöin; edellinen ei tosin ollut ystävällinen, mutta kuitenkin rauhallinen, jälkimäinen taas syvästi kiitollinen siitä, että toinen oli tehnyt enemmänkin kuin anteeksi antanut — että oli unohtanut.
Ja unohtanut hän olikin. Samalla kun hänen rakkautensa Vinskaan sammui, samalla sammui myöskin muisto hänen tuottamistaan tuskista. Ja kun hänen oli onnistunut voittaa tuo ensimäinen rakkautensa, joka oli hänen olentonsa sisimpään sopukkaan juurtunut, hänen itsensä kanssa kasvanut ja varttunut, miksei hän silloin voisi tukahuttaa tuota toistakin, joka oli vain yhden yön hänen elämänpuussaan kukkinut? — Vielä pari tuskallista hetkeä, ja hän oli ainaiseksi vapaa ihminen — yksinäinen ja vapaa. Kaikki näytti tänään yhtyvän tätä hänen päämääräänsä edistämään. Päivä ei ollut ainoastaan Arnostin ja Slavan kunniapäivä, vaan samalla hänenkin. Ensimäisen kerran elämässään oli Pavel vertaisena saman katon alla paraimpien paikkakuntalaisten kanssa. Arvossapidetyt talonpojat tervehtivät häntä, metsäherra puhui kauvan hänen kanssaan miltei isällisellä suopeudella, kirkkoherra kysyi hänen ajatustaan muutamassa maatalousasiassa, seppä tahtoi välttämättä julkisesti kertoa lokomobiilihistorian ja luopui siitä vain Vinskan tähden. Arnost vakuutti hänelle ääneen ja innokkaasti kiitollisuuttaan ja ikuista ystävyyttään.
Kunnanlapsi liikkui kunnioituksen ja hyväntahtoisuuden ilmapiirissä ja nautti siitä jokaisella hermonpäällään, sitä innokkaammin kuin hiljainen ääni sisässään kehotti: iloitse tästä hetkestä, se kenties ei enää milloinkaan uudistu! Kunnioitus ja hyväntahtoisuus loppuvat, kun äitisi palaa… Ja hän voi tulla huomenna — kuka tietää vaikka olisi jo tullut. Kenties tapaat hänet kotonasi sinne palatessasi, omasta huoneestasi, oman lietesi äärestä…
Silloin hän tunsi keskellä hiljaista, surunvoittoista onneaan voimakkaan halun: lähde pois! Jätä mökki ja pelto äidille ja mene itse kauvas maailmaan, vieraitten ihmisten keskuuteen, jotka eivät tiedä mitään sinusta ja vanhemmistasi. Opi ja tule joksikin — tosin myöhemmin kuin muut, mutta enemmän kuin muut.