Nuo ajatukset tarttuivat häneen, ne saattoivat häntä kotiin, olivat viimeiset silmänsä ummistaessaan ja ensimäiset herätessään.
Mutta aamulla, mennessään katsomaan syksyllä istuttamiaan kirsikkapuita, joista useimmat jo yltyleensä kukkivat, ja mittaillessaan peltoaan, jossa ensimäinen hänen kylvämänsä laiho vihannoi, hän tunsi että ero kuitenkin olisi katkera. Ja jos hänen sisarensa ja Habrecht tietäisivät näistä pakoajatuksista, mitähän he sanoisivat? —
"Vähäväkinen jääköön omaan pieneen piiriinsä ja koettakoon hiljaa ja vaatimattomasti vaikuttaa kokonaisuuden hyväksi."
Sekin oli yksi noita hänen ystävänsä lausuntoja, jotka olivat langenneet kalliopohjalle. Mutta nyt ei hänen sielunsa enää ollut hedelmätöntä kalliota, vaan hyvää maata, jossa siemen iti ja nousi rehevälle oraalle.
Hänet herätti äkkiä mietteistään ääni, joka huusi Pavelin nimeä. Luokseen juoksi muuan linnan tallipojista, huitoi jo kaukaa kättään ja huusi: "Rouva paroonitar on lähettänyt sanan, että sinun pitää heti mennä hänen luokseen kaupunkiin, sinun pitää lähteä hevosella!"
"Voinhan kävelläkkin", vastasi Pavel, joka hämmästyksestä, ilosta ja pelosta vuoroin kylmeni, vuoroin kuumeni. "Minkätähden juuri hevosella?"
"Että pikemmin olisit perillä, sentähden kai. Joudu, joudu; hevosta jo valjastetaan!"
Kiireesti muutti Pavel pukua ja riensi linnaan. Ajopelit jo häntä odottivat; pari oivallista työhevosta pienten keveäin vainujen eteen valjastettuina veivät hänet huimaa vauhtia kaupunkiin, luostarinportin eteen, jossa ovenvartijatar otti hänet vastaan sanoen:
"Vien teidät rouva paroonittaren luo".
"Onko sisareni hänen luonaan?… Kuinka sisareni voi?" kysyi Pavel miltei tyrmistyneenä.