"Hän ei ole vielä pantu laudoille", esteli johtajatar, mutta Pavel ei ottanut vastaväitteitä huomioon ja hän, joka oli tottunut käskemään ja hallitsemaan, antoi myöten.
He astuivat portaita ylös toiseen kerrokseen ja kulkivat käytävän läpi, jonka molemmin puolin oli ovia. Erään semmoisen eteen seisahtui johtajatar. "Marian huone", sanoi hän syvästi liikutettuna.
Pavel ryntäsi esiin ja avasi oven… Valkoiseksi kalkitussa, rautaristikkoisilla ikkunoilla varustetussa, auringon valaisemassa kammiossa oli kapea sänky. Pääpuolessa paloi vahakynttilä rautaisessa jalassa ja toinen jalkapäässä. Vuoteen edessä oli polvistuneena kaksi rukoukseen vaipunutta nunnaa. Vuoteella makasi liinavaatteella peitetty, jäykkä, laiha ruumis. Johtajatar lähestyi sitä ja paljasti kuolleen kasvot.
Pavel kavahti taaksepäin, horjahti ja löi päänsä ovipieleen, jonka luokse jäi seisomaan ja vääntelihe kuin kidutuspenkissä oleva. Vihdoin viimeinkin tulvahtivat kyynelet hänen silmistään ja hän huusi: "Tuo ei ole minun Miladani, ei! Missä on Miladani?"
Häntä ei voinut kukaan rauhottaa, tuskansa ei lohdutuksesta vaimentunut.
Paroonitar kutsutti hänet luokseen, itki ja puhui Miladasta, eikä Pavelilla ollut sydäntä sanoa hänelle sitä, mitä alituiseen ajatteli: jos sisareni olisi ajoissa otettu luostarista pois, niin hän vielä eläisi; teillä olisi vielä lapsenne ja minulla valoisa esikuvani, kallein aarteeni.
Vanhan rouvan toivomuksesta jäi hän kaupunkiin hautajaispäivään saakka, harhaillen pitkin katuja ja joutilaisuuteen tottumattomana vaipuen sitäkin syvemmän surun valtaan.
"Milada, rakas sisareni!" sanoi hän itsekseen ja jäi monesti seisomaan ajatellen että jonkun täytyisi tulla hänen jälessään ja sanoa: "Käänny takaisin, hän elää, hän kysyy sinua! Pienet kokoonkurtistuneet kuolinkasvot, jotka näit, eivät olleet Miladan kasvot."
Kun sisarensa makasi kappelissa paareilla, sadan kynttilän valaisemana ja valkoiseen puettuna, valkoisilla ruusuilla peitettynä, ei häntä voinut kukaan taivuttaa astumaan ruumiin ääreen. — Vasta kun kirstu oli sulettu, kirstu joka kätki hänen Miladansa viimeiset jäännökset, heittäytyi hän sen yli ja rukoili, ei hänen puolestaan, vaan häntä.
Hautajaisissa saattoi vanhan linnanrouvan suru hänet miltei tunnottomaksi oman surunsa suhteen. Aivan murtuneena seisoi paroonitar lemmikkinsä haudan partaalla hiljaisella luostarin hautuumaalla ja antoi hautausmenojen päätyttyä nunnajonon kulkea ohitsensa heihin itse liittymättä. Vasta hetken päästä hän sanoi Pavelille: