"Vie minut nyt takaisin huoneeseni, ja mene sitte kotiin sanomaan linnalaisille että valmistavat kaikki kotiintuloani varten. Ja kunnollisesti — se on varmaankin viimeinen kerta, kun he minun tähteni vaivautuvat. Luulen että palaan kotiin ainoastaan kuolemaan."
Pavel ei koettanutkaan vastustaa hänen mietteitään. Hän tiesi että on parasta vaijeta silloin, kun vanhat henkilöt viittaavat lähestyvään kuolemaansa; lausunto oli vakavasti tarkotettu ja semmoisena se otettiin vastaankin.
Myöhään iltapäivällä saapui Pavel kylään. Kaikkein ensiksi hän kävi linnassa, jossa suoritti paroonittaren asian. Palvelijajoukko riensi paikalle, kun kuuli hänen tulleen; kaikki katsoivat häneen uteliaasti ja hän erosi heistä sukkelaan, peläten että kysyisivät Miladasta. Kadulla hän sai osakseen samallaista huomiota kuin linnassakin. Yksi ja toinen jäi seisomaan puhuakseen hänen kanssaan, mutta Pavel riensi ohi kiireisesti tervehtien.
Vinskan talon edustalla olevalla penkillä istui Virgil, joka Peterin
kuoleman jälkeen oli muuttanut tyttärensä luo asumaan. Hän viittasi
Pavelin luokseen. "Oletko vihdoinkin tullut?" huusi hän jo kaukaa.
"Koirasi olisi kuollut nälkään, ellen olisi ottanut sitä huostaani."
"Siihen olen luottanutkin", vastasi Pavel ja astui edelleen. Mutta
Virgil huusi kaikin voimin:
"Älä mene noin, odotahan! Vinskalla on jotain sanomista sinulle." Samalla astuikin Vinska jo ovesta ulos, meni Pavelin luo ja sanoi hänelle tuolla nöyrällä tavalla, jota hän nykyään aina käytti Pavelia puhutellessaan:
"Olemme kuulleet onnettomuudestasi … se surettaa meitä…"
"Anna olla, älä siitä", keskeytti Pavel.
"Sanohan hänelle se toinenkin asia!" huomautti Virgil kärsimättömästi.
Vinska punastui. "Rakas Pavel", sanoi hän, "rakas Pavel, äitisi on tullut!"