Pavel säikähti: "Missä hän on?… Onko hän minun mökissäni?"
"Ei, hän ei ole tahtonut astua huoneeseesi, ennenkuin olisit itse läsnä. — Hän ei ole myöskään tahtonut tulla minun luokseni", lisäsi Vinska.
"Oletko pyytänyt häntä?"
"Pyysin hänen tulemaan tänne sinua odottamaan. Hän ei sitä tahtonut, vaan on asunut ravintolassa; mutta sinusta olen hänelle kertonut koko päivän, ja hän ei ole saanut vieläkään kylläänsä. Sitte hän meni tuonne ylös mökkiäsi katsomaan. Hän on siellä paraillaan."
Pavelista tuntui kuin olisi suuri jäälohkare pudonnut rinnastaan. "Hyvä", mutisi hän; "menenpä siis." Mutta siitä huolimatta hän ei liikahtanut paikaltaan. Hänen levoton, harhaileva katseensa kohtasi Vinskaa, joka oli jännitettynä tuijottanut hänen synkkiin kasvoihinsa. Pavel sanoi äkkiä: "Kiitän sinua, että olet pyytänyt hänet luoksesi".
"Ei kiittämistä", vastasi Vinska.
Molempien sydämet tykyttivät kuuluvasti, he lukivat selvästi toistensa sisimmät ajatukset. Vinska ei tavannut toisen sydämessä entistä rakkautta, vaan ei enää entistä vihaakaan; hänen omansa oli pohjia myöten täynnä raskasta, hyödytöntä katumusta, tietäessään että mitä oli Pavelia vastaan rikkonut, sitä ei voisi enää koskaan sovittaa.
Sanaakaan vaihtamatta he erosivat.
Pavel kulki hitaasti kyläkatua ylös. — Aurinko laski metsäisten kukkulain taakse, jyrkkinä ja tummina kohosivat havupuiden latvat punertavaa taivasta kohti. Hänen hiekkanummellaan näkyi jyrkkiä varjoja, ne levisivät pihalle, kiipesivät seinille ja katolle, himmensivät pienten ikkunaruutujen kimmellyksen ja ympäröivät erästä kookasta olentoa, joka seisoi pienen puutarhan edessä syventyneenä laskevaa päivänsilmää katselemaan.
"Äiti!" sanoi Pavel itsekseen — "äiti!"