"Äiti!" änkytti Pavel, "äiti!"… Hän syöksyi hänen eteensä polvilleen, kätki päänsä hänen helmaansa, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, tietäen nyt pitävänsä sylissään suurinta rikkauttaan, kalliinta ja parainta aarrettaan. "Jääkää minun luokseni, rakas äiti!" huudahti hän. "Minä kannan teitä käsilläni, minä korvaan teille kaiken, mitä olette saanut kärsiä. Jääkää luokseni!"
Ja äiti kumartui kirkastetuin katsein hänen ylitsensä, painoi laihan poskensa hänen hiuksiaan vasten, suudellen hänen niskaansa, ohimoitaan, otsaansa. "En tiedä rohkenenko", sanoi hän.
"Ihmistenkö tähden?"
"Ihmisten tähden."
Silloin Pavel katsahti ylös: "Mitä juuri äsken sanoitte? — Pahimmat tulevat usein paraimmiksi, kun joutuvat avun tarpeeseen. Olisipa, rakas äiti, todella ihmeellistä, ellei meitä tarvittaisi, kahta sellaista ihmistä kuin me olemme. Te jäätte minun luokseni, rakas äiti!"
End of Project Gutenberg's Kunnanlapsi, by Marie von Ebner-Eschenbach