Ei mitään mietiskelyä — mitä vielä? Hänen sielussaan ei ollut vähintäkään tuskaa, ei pienintäkään epäröimistä, eipä edes epäilystä siitä voisiko myös toteuttaa nopeasti tekemänsä päätöksen.
Hän nousi, avasi hiljaa mökin oven, otti Virgilin sauvan tulisijalta ja asetti sen viereensä, istuutuen entiselle paikalleen entiseen asemaansa.
Nyt hän rauhottui aivan täydellisesti, sulki silmänsä ja nukkui. Ei syvästi, vaan tuommoista horros-unta, jommoista oli tapansa nukkua öisin ulkona hevoslaitumella.
Aamun sarastaessa keveät askeleet hänet herättivät. Se oli Vinska. Hilpeänä ja velton tyytyväisenä saapui hän paikalle, viattoman veitikkamainen ilme kasvoillaan, viivytteli hetkisen nähdessään Pavelin makaavan, nousi hiljaa portaille ja kumartui sysätäkseen hänet syrjään. — Silloin tarttui tämä tytön jalkaan ja veti hänet maahan. Vinska kaatui sanaakaan sanomatta, mutta nousi samassa polvilleen kun Pavel tavotti sauvaa… Yksi ainoa katse pojan kasvoihin ajoi veren hänen poskiltaan.
"Pavel", änkytti hän, "mikä sinun on — ethän toki aijo lyödä minua?"
Vinska nojausi molemmin käsivarsin pojan rintaa vasten katsoen häneen tuskallisesti ja vavisten.
"Lyödäkkö? En — tapan sinut!" vastasi hän kääntäen päätään välttääkseen hänen rukoilevaa katsettaan. "Mutta vedä ensin saappaat jalastasi!"
"Pyhä äiti! Saappaidenko tähden aijot ottaa henkeni?"
"Niin!"
"Älä huuda noin… Vanhukset heräävät."