"Yhdentekevää."
Tyttö puristautui häntä lähemmäksi ja arka hymyily väreili hänen huulillaan. "He tulevat avukseni, miten voit silloin lyödä minut kuoliaaksi? Ole nyt hiljaa, ole hyvä."
Pavel koetti irtautua hänen syleilystään, syleilystä, joka toiselta puolen täytti hänet autuailla onnen tunteilla, toiselta puolen häntä kuohutti. Häntä raivostutti että suuttumuksensa tyttöä kohtaan tuntui hiukenevan hänen hyväilyihinsä. "Hirtehinen!" huusi hän.
"Älä pauhaa", varotti Vinska. "Mitä hyötyä sinulla on siitä, että tänne juoksee ihmisiä? Ole hiljaa! Minun puolestani saat lyödä minut vaikka kuoliaaksikin, mutta ole hiljaa — lyö minut sitte kuoliaaksi, sinä tyhmä poika" — ja nyt hän jo nauraa kikitti tyytyväisenä ja voitonvarmana.
Sotkuisten suortuvain väliltä, jotka riippuivat Pavelin silmille, välähti katse, jonka synkkä tuli sai tytön uudestaan värisemään. — Hänen edessään ei enää ollutkaan typerä poika, vaan aikaisinkypsynyt mies, ja vaistomaisesti pelastautui hän — hänen syliinsä.
"Älä tee minulle mitään! Kuinka vaikea sinun olisikaan silloin ollaksesi!"
Vinska seisoi hänen vieressään pidellen Pavelin kättä, josta sauva oli hervonnut. Hän rukoili, hän imarteli, hän koetti hänen mieltään liikuttaa ja surkutteli itseään: "Oi miten ikävä sinun tulisi minua, ei kenenkään tulisi niin ikävä Vinska-raukkaa kuin sinun."
"Et ole mikään raukka!" raivosi hän. "Kelvoton olet — ja minä menen huomenna piirioikeuteen sinua syyttämään!"
"Saappaistako?" kysyi tyttö sydämellisesti ja hilpeästi nauraen.
"Niin."