Hetkisen kuluttua kuului käytävässä askeleita, ovi avautui ja paroonitar astui sisään. Hän asteli vaivaloisesti keppiinsä nojaten, oli kumarassa ja räpytti alinomaa silmiään. Aivan hänen kintereillään seurasi — opettaja, huolestuneen näköisenä, harvat hiukset hajallaan kuin jos tuulispää olisi niitä hasertanut. Hänen levottoman kömpelö käytöksensä herätti niinkin tottumattoman havainnontekijän kuin Pavelin huomiota.
"Mihin haluatte istuutua, teidän Armonne?" kysyi vanhus hääräten toimessaan ympäri huonetta ja työnnellen tuoleja syrjään, siten muka paroonittaren valitsemista helpottaakseen.
"Antakaahan olla, opettaja", sanoi vanha rouva ärtyisesti ja istuutui aivan kynttiläkruunun alle, selkä ikkunaan päin; laski sitte kepin syliinsä ja käski Pavelin astua lähemmäksi.
Poika totteli. Opettaja puolestaan asettui seisomaan armollisen rouvan istuimen taakse ja tirkisti sieltä hänen päänsä yli uhkaavasti rikoksentekijään, milloin kauhunsekaisin katsein, milloin koettaen surullisin kasvonilmein hänen mieltään liikuttaa.
Paroonitar varjosti kädellään punareunaisia silmiään ja kiinnittäen katseensa Paveliin puheli: "Olet kasvanut suureksi lurjukseksi. Kun näin sinut viime kerta, olit vielä pieni. Kuinka vanha olet?"
"Kuudentoista vanha", vastasi poika hajamielisesti. Hennosta nauhasta riippuva rautainen esine veti kokonaan hänen huomionsa puoleensa. Hän näki hengessään sen putoovan alas ja musertavan tuomarinistuimella istuvan paroonittaren litteäksi kakuksi.
"Älä katso tyhjään ilmaan, katso minuun kun puhut kanssani!… Kuudentoista vanha… Kolme vuotta sitten varastelit kirsikoitani, tänään tapoit kelpo riikinkukkoni, joka oli minulle rakkaampi kuin moni ihminen."
Opettaja kohotti ristiinpuristetut kätensä rukoilevaan asentoon, antaen siten pojalle viittauksen jotta hänen pitäisi tehdä samoin. Pavel ei ottanut kehotusta huomioon.
"Miksi olet niin tehnyt?" jatkoi paroonitar. "Vastaa!"
Pavel vaikeni ja veri kohosi vanhan rouvan kasvoille.