Poika ravisti päätään ja tirkisti, lievä hymynväre huulillaan, paksun tukkansa alta suuttuneeseen rouvaan.
Vanha nainen sydämistyi.
"Häpeemätön!" huusi hän, tarttui keppiinsä ja lyödä sujautti poikaa kummallekin olkapäälle.
Kas niin, ajatteli Pavel, taasen selkäsauna, aina vaan selkään … ja hän huokaili hiljaa rautaiselle esineelle: oi jos sentään putoisit alas, kun putoisit keskelle päälakea!
Habrecht kumarsi paroonittarelle kunnioittavasti hänen selkänsä takana. "Teidän Armonne on Pavel Holubille antanut tuntuvan muistutuksen", sanoi hän. "Se oli hyvä ja sopi hyvästi kuulustelun valmistukseksi, johon nyt teidän Armonne luvalla tahdon ryhtyä."
Vanha rouva ei ollut väkivaltaisen tekonsa jälkeen oikein hyvillä mielin. Hän oli yhdellä kertaa tyhjentänyt vihansa ja tunsi nyt pettymystä, vastenmielisyyttä ja surunvoittoista alakuloisuutta. "Mitä kuulustelemista siinä on?" sanoi hän. "Tuo ilkeä poika on tappanut riikinkukkoni eikä tahdo sanoa mistä syystä, koska hänen silloin täytyisi sanoa sen tapahtuneen — ilkeydestä!"
"Niin se on, ihan varmasti!" vakuutteli opettaja. "Riikinkukkoraukka oli silloin, kun hänet tavattiin kuolleena, viimeisiä pyrstösulkiaan vailla; ne on varmaankin tuo ilkeä poika siltä riistänyt — ilkeydestä!"
"Tuo taas on pelkkää puhetta, koulumestari!" keskeytti paroonitar harmistuneena. "Jos poika — niinkuin monet muut typerät pojat ennen häntä — olisi tahtonut riistää riikinkukkoraukaltani ainoastaan sulat, ei se vielä olisi mikään ilkeyden merkki. Se olisi ollut ainoastaan tuhmuutta ja varkautta."
"Oi niin!" vastasi Habrecht. "Tyhmyyttä ja varkautta, juuri sitä eikä mitään muuta, teidän Armonne."
"Olisiko se niin? Kuka sen voi tietää?"