Pavel valehtelee, itsekään syytä tietämättä, sanoen tuntevansa tuon asian varsin hyvin, uudistaa kysymyksensä ja kulkee tiedon saatuaan erästä taloa kohti, joka kohoaa torin laidasta kuin mikähän keltaiseksi kalkittu jättiläislaatikko. Rakennuksen ikkunat ovat silmäänpistävän pienet ja sivulla on kapea portti, jolle johtaa muutamat alaspäin laskeutuvat porras-askeleet. Kauvan seisoo hän neuvottomana sen edessä, koputtaa vihdoin ja tarttuu ovenkahvaan, mutta ovi pysyy liikkumattomana eikä kukaan näytä huomaavan hänen koputustaan. Joukko pieniä poikia saapuu paikalle; muuan niistä juoksee portaita alas, ripustautuu kellonnuoraan, päästää sen äkkiä takaisin kimpoamaan ja juoksee pois. Rakennuksen sisältä kuuluu soittoa, joka ei ota ensinkään tauotakseen, portti avautuu, Pavel astuu sisään ja joutuu taasen suletun oven eteen. Siinä on kuitenkin lasi-ikkuna, josta näkyy etehinen. Sen jotenkin matalaa holvikattoa kannattavat vapaastiseisovat pylväät ja seinissä näkyy kosteita täpliä. Samalla tulee näkyviin muuan nunna, tarkastaa tulijaa ja kysyy ankarasti: "Minkätähden soitat niin kovasti? Mitä tahdot?"
"Miladaa", änkytti Pavel. Äkkiä johtui hänen mieleensä että hän oli saman katon alla kuin Milada ja hän oli menehtyä kärsimättömyydestä. "Missä hän on?" huusi poika.
"Ketä tarkotat?" kysyy nunna. "Ei täällä ole ketään Milada nimistä, olet varmaankin erehtynyt."
Hän aikoo jo käskeä Pavelin poistumaan, kun tämä muistaa hallussaan olevan taikakalun ja ojentaa kirjeen.
Nunna tarkasti hetkisen päällekirjotusta. "Vai niin", sanoi hän. "Lapsukaiseni, sinun sisartasi sanotaan meillä Mariaksi. Et voi häntä nyt tavata, hän on kirkossa."
Pavel selitti että hänkin tahtoo kirkkoon, ja sitä sanoessaan ilmausi hänen kasvoilleen niin päättäväinen ja pahansävyinen ilme, että ovenvartijanunna pelästyi. Hän koetti selittää pojalle että hänen piti odottaa kunnes messu loppuu, vei hänet erääseen etehisen vieressä olevaan huoneeseen, jätti sinne yksin ja sulki oven.
Täällä oli hän nyt vankina. Synkässä huoneessa oli vain yksi ovi, mutta sen sijaan kolme raskailla, kaarevilla rautaristikoilla varustettua ikkunaa. Niistä näkyi hedelmäpuiden ympäröimä leikkikenttä, jonka keskellä seisoi vanha säänpurema pyhänäidin muistopatsas, päässä kirjava kukkasseppele, ja Pavel ajatteli heti ettei kukaan muu kuin Milada ollut sitä punonut… Kunpa hän vaan tulisi ja tulisi pian, kunpa messu pian loppuisi!… Kello kilahti — nyt tapahtuu pyhä toimitus: leipä ja viini muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Pavel lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti: "Hyvä Jumala, lähetä sisareni luokseni!" Hän ikävöi, toivoi ja odotti — kellot olivat jo aikaa soineet viimeiseen siunaukseen, mutta tyttöstä vaan ei näkynyt eikä kuulunut. Hänen ympärillään oli hiljaista ja äänetöntä kuin tyhjässä kirkossa. Puutarhassa hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä, etehisestä ei kuulunut ei ääntä eikä askeletta. Pavel heittäytyi ovea vasten koputtaen käsin ja jaloin niin kauvan kuin jaksoi. Turhaan, ei kukaan tullut häntä vapauttamaan. Väsyneenä ja onnettomana hän heittäytyi lattialle suuren pöydän eteen, joka muutamain seiniä pitkin asetettujen tuolien kera oli huoneen ainoana kalustuksena.
Hän ei tule, hän ei tule ja minut on lukittu ja unhotettu tänne — näin hän ajatteli itsekseen, alussa suuttuen ja kauhistuen, lopulta tylsästi välttämättömyyteen alistuen. Hänen päänsä kävi yhä raskaammaksi, silmänsä ummistuivat ja hän nukahti. Pavel vaipui niin syvään ja sikeään uneen, ettei herännyt äkkiä avautuvan ovenkaan kolinasta, vaan tuli tajuihinsa vasta kun pari pientä käsivartta kietoutui hänen ympärilleen ja rakas ääni huudahti riemuiten:
"Pavel, Pavel; oletko vihdoinkin täällä?"
Poika avasi silmänsä, nousi pystyyn — katseli, punastui, olisi mielellään sanonut jotain, vaan ei kyennyt — halusi sulkea hänet syliinsä, vaan ei rohennut. — Kauniiksi ja ihanaksi oli hän sisartaan kuvitellut, mutta ei koskaan niin ihanaksi, kuin hän todellisuudessa oli!