Tyttö oli puettu tummansiniseen pukuun, joka kuosiltaan muistutti pitkää papillista kauhtanaa, ja rinnassa hohti hopeinen risti. Vaaleat hiukset oli punottu palmikolle, joka ulottui aina vyötäisiin, mutta otsalla, ohimoilla ja niskassa pistäytyi esiin pieniä kiharaisia kultakutreja ympäröiden kasvoja sädekehän tavoin.
Yhä aremmaksi kävi Pavelin ihailu, hänen silmänsä samentuivat äkkiä ja hän kohotti käsivartensa painaen sitä kasvojaan vasten.
Pienokainen katseli hetkisen neuvotonna tuota outoa tervehdystapaa, mutta pian hän syleili uudestaan veljeään ja nuo hyväilyt karkottivat pojasta sen vierottavan tunteen, mikä oli ensi hetkenä häneen hiipinyt. Hän istuutui, otti tytön syliinsä, suuteli ja hyväili häntä ja antoi hänen kertoa itsestään, tahtoipa mitä tarkimmin tietää miten hän eli, mitä teki, mitä oppi, ja ennen kaikkea kuitenkin mitä sai syödäkseen. Poikaa ihmetytti että tyttö pani niin vähän arvoa viimemainitulle asialle eikä näyttänyt välittävän mistään muusta niin paljo, kuin siitä että olisi paras lapsi koko luostarissa ja että muutkin sen tunnustaisivat.
"On vaikeata olla paras, kun täällä on niin paljo hyviä lapsia, mutta se minä kuitenkin olen!" sanoi hän, katsoi iloisesti ylös ja huudahti, pikemminkin asiasta vakuutettuna kuin sitä kysyen: "Sinähän olet myöskin hyvä?"
"Minäkö?" vastasi Pavel täynnä rehellistä ihmettelyä. — "Miten minä olisin hyvä?"
Hellittämättä ristissä olevia käsiään hänen kaulansa ympäriltä oikasihe tyttö taaksepäin ja katsoi häntä silmiin sanoen:
"Miten sinä olisit hyvä? — Aivan niinkuin — niinkuin ollaan oikein hyviä; ei tehdä mitään vääryyttä… Ethän sinä toki tee mitään väärää?"
Poika pudisti päätään, koetti irtautua ja varsinkin karttaa hänen katsettaan. "Minkätähden en tekisi vääryyttä?" mutisi hän, "eihän sitä kuitenkaan tule ilman aikaan."
"Ja mitä vääryyttä sinä sitten teet?"
"Mitäkö vääryyttä?… Otan ihmisiltä heidän tavaroitaan…"