"Mitä tavaroita?"
"Mitäpä noista kyselet? — Mitä muuta kuin mitä olen aina ottanut: hedelmiä, tai nauriita, tai puita…"
Tuskallisesti mutta yhä vielä epäillen huusi pienokainen: "Silloinhan sinä olet varas!"
"Niin olenkin."
"Se ei ole totta! Sano ettei se ole totta, ettet ole huono! Jumalan tähden, sano, sano…"
Tyttö uhkasi ja hyväili hämmästyen suuresti kun Pavel puolustuksekseen sanoi: "Miksen minä olisi huono? Ovathan vanhemmatkin olleet huonoja."
"Juuri sentähden!" huusi tyttö. "Etkö ymmärrä? — Juuri sentähden olen paras koko luostarissa ja sinun täytyy olla paras koko kylässä… jotta hyvä Jumala antaisi vanhemmille anteeksi, jotta heidän sielunsa tulisivat vapahdetuiksi… Ajattele isän sielua, missä se nyt on…"
Hänen rusottaville poskilleen levisi ohimenevä kalpeus. "Meidän täytyy aina rukoilla", jatkoi hän, "yhä rukoilla ja tehdä hyviätöitä ja jokaista hyväätyötä tehdessämme sanoa: 'kiirastulessa palavan sieluraukan puolesta'".
Syvimmällä myötätuntoisuudella yhtyi Pavelkin puheeseen: "Niin, varmaankin se palaa".
"Oi taivaan Jumala!… Ja tiedätkö, mitä minä luulen?" kuiskasi pienokainen. — "Kun olemme pahoja, silloin se palaa vielä tulisemmin, sillä Jumala ajattelee että se johtuu siitä huonosta esimerkistä, jonka lapset ovat saaneet…" Tyttö keskeytti puheensa, nyyhkytti muutamia kertoja, jonka jälkeen hänen silmänsä rävähtivät selälleen ja hän tuijotti veljeensä intohimoisen tuskallisesti. Äkkiä hän tarttui molemmin käsin veljensä päähän, painoi kasvonsa hänen kasvojaan vasten ja kysyi: