"Miksi varastat?"
"Oi", vastasi poika, "päästä minut irti!"
Tyttö puristautui yhä lähemmäksi ja huudahti jälleen rukoilevasti: "Sano, sano!" Ja kun veli ei mitenkään tahtonut puuttua puheeseen, alkoi hän arvailla: "Ehkä sinä varastat nälän tähden… Sinun on kenties usein nälkä?"
Pavel hymyili rauhallisesti: "Minun on aina nälkä."
"Aina!"
"Minä en sitä kuitenkaan aina ajattele", sanoi hän rauhottavasti, kun Milada puhkesi valituksiin tämän vastauksen johdosta. Mutta tyttönen ei enää häntä kuunnellut, vaan juoksi itseään soimaten huoneesta ulos.
Pian hän näyttäytyi jälleen, mukanaan maallikkosisar, joka toi kukkurallisen lautasellisen lihaa ja leipää. Se asetettiin pöydälle ja Pavelin käskettiin ruveta syömään.
Hän teki tarjoumukselle kunniaa ja söi nopeaan, mutta tuli hämmästyttävän pian kylläiseksi.
"Siihenkö se nälkäsi supistuikin?" kysyi nuori luostarinpalvelijatar katsoen häneen ystävällisesti iloisine silmineen. "Et ole ruokaan tottunut, tulet pian kylläiseksi, tunnen tuon vanhastaan. Mistä hän tuleekaan ja ken hän on?" kysyi hän Miladaan kääntyen.
"Kotoa", vastasi tämä, "hän on minun veljeni."