"Aivan niin, Kristuksessa on jokainen köyhä veljemme!"
"Sitä en kuitenkaan tarkota, vaan hän on todellinen veljeni!" vakuutti Milada, suuttuen kun sisar häntä varotti ensiksikin suuttumasta ja toiseksi edes leikilläänkään valehtelemasta.
"Mutta minähän en valehtelekkaan, sisar Philippine! Kysykää kunnianarvoisalta Äidiltämme, kysykää ovenvartija-sisarelta!" kiihkoili lapsi. Mutta luostarinpalvelijatar vastasi:
"Olkaa rauhallinen, Maria neiti; älkää olko paha, ette ole enää pitkään aikaan ollut paha. Ei pidä palata vanhoihin vikoihinsa, muuten minun täytyy siitä ilmoittaa; tiedättehän että minun täytyy ilmoittaa."
Samassa hän otti reippaasti lautasen pöydältä, nyökäytti päätään ystävällisesti lapsille jäähyväisiksi ja meni.
"Hän ei tahdo uskoa, että olen sinun veljesi", sanoi Pavel hetken päästä.
Milada painoi jälleen poskensa hänen poskeaan vasten ja kuiskasi korvaansa: "Ehkä hän sen kuitenkin uskoo".
"Uskoo kuitenkin?… Minkätähden hän sitte käyttäytyi noin?… Ja mikset sanonut sitä hänelle selvemmin? Miksi vaikenit heti?… Minä vaikenen silloin, kun olen oikeassa, koska minua ilahuttaa että ihmiset ovat niin typeriä ja minä voin itsekseni ajatella: te hölmöt! — Mutta sinä et vaikene samasta syystä."
"Niin, minä! Minäkin vaikenen, en kuitenkaan uppiniskaisuudesta ja ylpeydestä niinkuin sinä, vaan nöyryydestä ja itsenivoittamisesta." Hänen rintansa kohosi ja hänen pienet kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä — "että taivaan enkeleillä olisi minusta iloa."
Hyvillään siitä ihastuksesta, millä veljensä häntä katseli, jatkoi Milada. "Pavel, minä en saa kirjoittaa äidillemme, vaan kirjota sinä; kirjota että alituiseen rukoilen hänen puolestaan enkä tahdo mitään muuta kuin tulla pyhäksi… Niin … ja kirjota että huolehdin hänestäkin ja että teen joka päivä hänen puolestaan ainakin yhden hyväntyön… Entäs sinä, Pavel?" sanoi tyttö tarttuen veljeään olkapäihin. "Mitä sinä teet äitimme puolesta?"