Ovenvartijatar katseli lasta moittivasti, lausui hitaasti venytellen "todellakin?" ja poistui verkkaisin askelin.
Milada heilutti riemuiten neulottua kukkaroa, jonka laajoista silmukoista loisti jotain vaaleaa, hopeanhohtoisaa. Siinä oli hänen säästönsä, paroonittarelta saadut ja tunnollisesti säästöön pannut viikkorahansa, yhteensä kolmekymmentäneljä guldenia. Raha-asioihin tottumaton Pavelkin kyllä ymmärsi ettei tuolla summalla vielä osteta mitään maapalstaa eikä rakenneta mökkiä, mutta olihan siinä joka tapauksessa alku, oli omaisuus jota voi aikaa myöten kartuttaa. Lapset neuvottelivat nyt miten se kävisi päinsä ja Miladalle selvisi pian että hänen veljensä täytyisi tehdä ahkerasti työtä jotain ansaitakseen.
Mutta Pavel arveli: "Mitenkä minä voisin ansaita? Niin kauvan kuin olen paimenen luona, en voi ansaita penniäkään… Mutta!" huudahti hän — "mutta jos…" hänessä oli herännyt ajatus, ja tämä harvinainen tapaus saattoi hänet kuumeentapaiseen mielentilaan — "jos voisin jäädä tänne. Onhan luostarissa taloudenhoito… jos voisivat antaa minulle täällä jonkun tehtävän?"
"Taloudessa?" kysyi Milada suurin silmin. "Jos antaisivat minulle jotain työtä", jatkoi hän, "härkien, hevosten tai lehmien hoidossa, tai jotain muuta, että voisin jäädä tänne, ettei minun tarvitsisi enää palata kylään."
Hän tarttui sisarensa käsiin ja pyysi pyytämällä hänen puhumaan puolestaan luostarinsisarille. Kun hänen hidas mielikuvituksensa kerran pääsi lentoon, riensi se itsepintaisesti edelleen, kantaen hänet yhä korkeammalle. Hänestä tulisi niin erinomainen renki, ettei kestäisi kauvankaan ennenkuin hän ylennettäisiin voudiksi ja sitte pehtooriksi. Ansaitsemillaan rahoilla tahtoisi hän rakentaa äidilleen mökin kotikylään. Hän asuisi siellä ja Pavel jäisi sisarensa läheisyyteen, saisi hyvin usein hänet nähdä ja hänen kanssaan puhua, niinkuin nyt tänään. Kun se vaan kävisi päinsä, silloin hän tulisi onnelliseksi ja hyväksi, pahuus ja varkaus unohtuisi, ja unohtuisi — Pavel pui nyrkkiä erästä näkymätöntä olentoa kohti: Vinska, aikoi hän sanoa, mutta samassa tuntui kuin ei olisi sopivaa mainita tuota nimeä sisarensa läsnäollessa. Lapsi painautui häntä lähemmäksi eikä tehnyt mitään vastaväitteitä, kuuntelihan vaan hänen kertomustaan kuin kauniinta satua, lisäten monesti vielä omasta puolestaan jonkun valoisan piirteen tuohon kauniiseen kuvaukseen.
"Niin, sinusta tulee pehtoori ja minusta pyhä!" huudahti pienokainen riemuissaan … silloin kuului voimakas, yhtämittainen kellon kilinä, ensin kaukaa, sitten yhä lähempää. Milada huokasi syvään.
"Merkki", sanoi hän.
"Mikä merkki?"
"Merkki siitä, että sinun täytyy lähteä."
"Mutta minä en mene! Olethan itse sanonut että voin jäädä tänne!" huudahti Pavel. Pienokainen vastasi säikähtyneenä: