"Mikä mieleesi johtuikaan? Enhän minä voi mitään sellaista luvata."
Soitto oli ennättänyt jo aivan oven eteen, ovi avautui ja kynnykselle ilmautui ovenvartijatar. Hän ei puhunut mitään, vaan soitti yhä kiihkeämmin kädessään olevaa kelloa.
Samassa saapui paikalle nopein askelin sisar Philippine huutaen
Pavelille: "Puhelutunti on ohitse, jo on aika sanoa jäähyväiset.
Joutuun, joutuun!"
Poika ei vastannut mitään eikä totellutkaan. Luostarinpalvelijatar uudisti kehotuksensa, mutta Pavel jäi paikoilleen istumaan, pää alas painuneena ja toisella kädellään rutistellen toisen sormia. Ovenvartijatar huusi paikalle toisen luostarinpalvelijattaren, pyysi hänen apuaan vastahakoisen pojan poistoimittamisessa ja antoi Miladalle viittauksen lähteä huoneesta. Pienoinen viivytteli. Silloin astui nunna hänen luokseen ja tarttui häntä käsivarteen.
"Mene luokalle!" sanoi hän ponnistaen kaikki voimansa estääkseen äänensä väräjämistä ja voittaakseen mielentyyneydellä lapsen ujon vastarinnan. Hänen tummissa silmissään välähti kuitenkin suuttumus ja luostarinkasvatille hiljaa kuiskaamansa sanat eivät liene olleet erittäin hellät, siitä vaikutuksesta päättäen minkä ne aikaansaivat. Pienokainen kuunteli niitä tuskallisella jännityksellä, huusi sitte äkkiä: "Hyvästi, Pavel, hyvästi!" ja juoksi tiehensä.
Silloin poika hypähti istualtaan, työnsi syrjään maallikkosisaret, jotka koettivat häntä pidättää, ja ryntäsi Miladan jälessä etehiseen. "Odota", huusi hän — "oletko unohtanut mitä tahdomme tehdä, mitä täytyy tapahtua? Jää tänne ja ilmota se luostarinsisarille!"
Poika kävi yhä vastahakoisemmaksi ja uhkasi palvelijattaria, jotka aikoivat toimittaa hänet väkivallalla pois. Rauhallinen luostarinetehinen oli muuttua käsikähmän näyttämöksi, kun äkkiä puutarhan puolella oleva ovi avautui ja siitä astui sisään pitkä jono nunnia, joiden etupäässä luostarin johtajatar ja hänen rinnallaan kaksi arvossa lähintä sisarta. Lempeä hymy kauniilla kasvoillaan, suuret kirkkaat silmät hiljaisen ihmettelevinä suunnattuina kiivastuneeseen ovenvartijattareen tuli hän vastaanottohuoneen kynnykselle. Ovenvartijatar oli kuin kivettynyt, maallikkosisaret niiasivat puoleen mittaansa, Milada kumartui syvään ja nojasi päätään olkaansa vasten, vuoroin punastuen, vuoroin vaaleten.
"Mitä tämä? Mitä täällä tapahtuu?" kysyi johtajatar, ja yhtä suuresti kuin hänen jalot kasvonpiirteensä miellyttivät silmää, yhtä tenhoavasti hyväili hänen äänensä kirkas metallinsointu korvaa. "Miksei pikku Mariamme ole vielä mennyt luokalleen?"
Ovenvartijatar antoi, Pavelia lainkaan säästämättä, jokseenkin sekavan selityksen äskeisistä tapahtumista, ja hänen korkea-arvoinen esimiehensä kuunteli häntä enkelin kärsivällisyydellä ja katseli syytettyä pahantekijää enkelimäisellä sääliväisyydellä.
"Tahdot puhua luostarinsisarten kanssa?" sanoi hän pojalle. "Puhu, lapseni; tuolla ovat luostarinsisaret."