Pavel vapisi ihastuksesta ja toivonilosta kuullessaan nämät ystävälliset sanat, mutta hänen oli mahdotonta tehdä niiden mukaan. Vaijeten katsoi hän kunnianarvoiseen johtajattareen, joka seisoi hänen edessään niin kirkkaana ja ylevänä tummassa puvussaan. Tuntui kuin hän olisi katsellut pyhän neitsyen kasvoja, ja kun hänen katseensa siirtyi alemma, oli hän näkevinään hänen ristiin puristetuissa käsissään taivaan avaimet. Ikäänkuin mahtavan käden pakottamana ja painamana heittäytyi hän äkkiä polvilleen ja huulensa sopersivat hiljaa ja hartaasti:
"Armahtakaa, armahtakaa!"
Seuraavana hetkenä polvistui hänen sisarensa hänen viereensä ja alkoi niinikään huutaa, vaan kovemmin ja rohkeammin kuin veljensä: "Armahtakaa, armahtakaa! Kunnianarvoisa Äiti, armahtakaa häntä!"
Johtajatar teki torjuvan kädenliikkeen. Hän ojensi kätensä Miladalle ja veti hänet seisoalleen sanoen: "En tiedä mitä tahdotte, mutta niin ei pyydetä. Nouse sinäkin poika ja sano järkevästi asiasi."
Pavel nousi paikalla, hänen poskensa hehkuivat, hiki helmeili hänen hiuksissaan ja hän tahtoi puhua, mutta suustaan tunkeutui ainoastaan käheitä, epäselviä ääniä.
"Puhu sinä hänen puolestaan", sanoi johtajatar Miladalle.
"Hän tahtoisi niin mielellään jäädä tänne", vastasi lapsi liikutettuna ja alakuloisena; "hän jäisi tänne rengiksi, hoitamaan lehmiä tai hevosia."
Kunnianarvoisa johtajatar hymyili ja hänen seurueensa, suuret ja pienet, leveät ja kapeat, lempeät ja ankarat nunnat hymyilivät samoin.
"Kuinka hän on semmoista tullut ajatelleeksi? Onko joku neuvonut hänet tänne? Neiti taloudenhoitaja, onko taloustöissä joku paikka vapaana?"
"Ei ole", vastasi puhuteltu.