Hän toisti tuon sanan vielä kerran yhä kiihtyen ja kohotettuja käsiään väännellen.
Pavel punastui, hänen kasvonsa näyttivät miltei turvonneilta ja hänen huulensa värisivät kuin hän olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan. Vaivoin sai hän sanotuksi päättäneensä tästä päivästä alkaen alottaa uutta elämää, niinkuin oli aamulla luvannut Milada sisarelleen. Opettaja harmistui vielä enemmän ja nauroi murhaavasti: "Niin, niin pitää ollakkin! Poika on tehnyt mainiosti — ajatellut järkevästi, toiminut mielettömästi, tarkottanut valkoista, tehnyt mustaa." Hän tarttui äkkiä päähänsä ja vaikeroi tuskallisesti. "Tyhmä, tyhmä, pirunriivaama, minä tunnen tuon! Voisin kertoa jotakin samantapaista, minä … vaan en vielä sinulle", keskeytti hän ja viipotti etusormeaan edestakaisin Pavelin edessä nähdessään tämän kuuntelevan suuresti jännitettynä. "Se kertomus ei ole sinua varten, ei ainakaan vielä, myöhemmin mahdollisesti, kun olet tullut viisaammaksi ja — aremmaksi. Saat nyt vasta haavoja, mutta et tunne vielä niiden kirvelyä, tai tunnet ainoastaan pintapuolisesti ja ohimenevästi. Odotahan, kunnes ne ovat syöpyneet syvälle ruumiiseesi, silloin muistelet sanojani, silloin — kun olet vanha. Silloin ymmärrät, että pahinta on kärsiä vanhana nuoruudenaikaisista erehdyksistään. Ei se tarvitse olla suurikaan, tuhannet ovat tehneet pahempaa ja elävät sovussa itsensä ja maailman kanssa. Ylimielisyyttä, narrimaista prameilua, tuskin valhettakaan, mutta kuitenkin kylliksi sytyttääkseen tuolla sisässä helvetin tulen." Hän koputti kädellään sisäänpainunutta rintaansa, vaipui tuolille istumaan, heittäytyi pöydän yli ja kätki kasvonsa käsiinsä. Siinä asennossa hän oli kauvan, kuumeenväristysten kiitäessä ruumiinsa läpi. Pavel katseli häntä myötätuntoisesti, uskaltamatta paikaltaan liikahtaa. Mitä mahtoikaan opettaja tehdä? Nyyhkyttikö hän? Taisteliko esiinpyrkivää itkua vastaan? Hyvä Jumala, mikä miestä vaivaa? Mitä vääryyttä hän on nuoruudessaan tehnyt, joka nyt riistää vanhuuden ilon?… Pavel ei ylipäätään ollut utelias, mutta opettajan salaisuudesta hän oli aina halunnut saada selkoa. Mielellään olisi hän myöskin auttanut häntä, sekä häntä että itseään. Hänelle oli jo selvinnyt tapakin. Riehuihan tänään hänen päässään sellainen ajatusten myrsky ja ryöppy, että hän oli suorastaan kuulevinaan sen kuohun ja suhinan.
"Herra opettaja", sanoi hän alotteeksi, lähestyi häntä ja koputti hiljaa sormellaan hänen olkapäätään. "Herra opettaja, kuulkaahan; minulla on jotakin sanottavaa."
Habrecht suoristui, hymyili surumielisesti ja sanoi: "Vieläkö olet täällä, tyhmä poika; mene kotiisi. — Mene!" toisti hän ankarasti, kun ensimäisestä kehotuksesta ei ollut apua.
Mutta Pavel seisoi kuin ruumiilliseen muotoon pukeutunut päättäväisyys, katsoi opettajaa rauhallisesti silmiin ja selitti että kotiin hän ei mene, tänään täytyisi hänen alottaa jotakin. Hän olisi tahtonut alottaa jo luostarissa, mutta siitä ei tullut mitään, ja nyt hän pyytäisi saada alottaa herra opettajan luona.
"Mitä?" kysyi tämä. "Mitä alottaa?"
"Uutta elämää", vastasi Pavel ja teki hämmästyttävän hyvästi selkoa siitä, miten sitä olisi alotettava. Luostarissa hän oli nöyrästi pyytänyt että hänet olisi pidetty siellä; opettajalle hän lupasi miltei lohduttavasti että hän tästä lähtien aina olisi hänen luonaan ja huolehtisi siitä, että hänellä olisi vuokralaisestaan jotakin hyötyä. Miten usein olikaan opettaja harmitellut kunnan huolimattomuutta koululle kuuluvan pellon hoitamisessa. Hän ottaisi nyt pellon hoitoonsa ja samoin puutarhan; pian saataisiin nähdä olisiko se vielä entisessä kunnossa ja puutarha rikkaruohokenttänä. Hitaasti mutta vakuuttavasti esitti Pavel sitte, miten ahkera hän olisi eikä korvaukseksi tahtonut muuta kuin katon päänsä päälle ja ravintonsa. Rahaa hän voisi ansaita syysmyöhällä ja talvella tehtaassa, jossa maksettiin aina guldenikin päivässä. Kun hän olisi koonnut sata guldenia, silloin olisi aika ajatella mökinmaan ostamista. Hänen sisarensa niinikään säästäisi yhä eteenkinpäin, ja niin usein kuin suinkin mahdollista, menisi Pavel häntä katsomaan — hän tiesi miten paljo vahinkoa hänelle oli ollut siitä, ettei ollut ennemmin nähnyt sisartaan. Lopulta oli äänessä taasen tuo lohduttava sävy, kun hän lupasi tulla iltaisin säännöllisesti opettajan luo "ettette olisi niin yksin; silloin voitte lukea" — hän aikoi jo sanoa — loitsukirjaanne, mutta nieli onnellisesti molemmat ensimäiset tavut lausuen ainoastaan viimeiset — "ja sillaikaa lasken minä rahojani". Habrecht antoi hänen puhua, ainoastaan silloin tällöin itsekseen mutisten: "typerä poika", mutta Pavel huomasi kuitenkin, ettei opettaja ollut niin vastahakoinen kuin miltä näytti.
"Kaikki hyvin", sanoi hän lopulta, "tai ei ainakaan niin järjetöntä kuin sinulta saattaisi odottaa. Mutta siitä ei tule sittenkään mitään, ei niin mitään ilman kunnan suostumusta."
"Se kyllä saadaan, kun opettaja vaan asian oikein esittää", arveli Pavel ja puolusti mielipidettään niin itsepintaisesti ja uudisti vanhoja näkökohtiaan sellaisella järkähtämättömyydellä, että opettaja vihdoin tunnusti olevansa voitettu ja huudahti: "Jäähän sitte, Jumalan nimessä, koskei sinusta kerran pääse eroon, senkin takkiainen!"
Silloin hypähti Pavel ilosta ilmaan jotta lattia tärähti: "Tiesinhän sen, tiesinhän sen, että opettaja minua auttaisi!"