"Ahaa!" Pavel käsitti samassa mistä oli kysymys. Hän oli käynyt usein ennenkin emäntänsä vaiteliaana lähettiläänä sairaitten luona ja uskoi, samoin kuin koko kylä, hänen taitoonsa ja lääkkeittensä voimaan. "Antakaa tänne", sanoi hän ojentaen kätensä.
Vaimo antoi hänelle sen pulloista, joka sisälsi vaaratonta lääkettä, painaen tarkasti hänen mieleensä että se olisi tyhjennettävä "kolmella kerralla". "Mene puutarhan läpi", sanoi hän, kun poika näytti käyvän kärsimättömäksi ja kuuntelevan vain puolittain. "Pysyttäydy loitolla kadusta, ettei yövartija näe. Palvelija tietää tulostasi ja avaa oven."
Parilla hyppäyksellä oli Pavel pellonpientareella, hetken vielä kuvastui hänen tumma varjonsa lyijynharmaata taivaanrantaa vasten, sitte oli kaikki kadonnut.
Virgilova astui miehensä luo, tarttui hänen käsivarteensa ja veti hänet mukanaan muutamia askeleita. "Nyt juokse pojan jälkeen ja sano hänelle: vaimoni oli unohtaa, että esimiehen pitää ensin juoda tämä loppuun ja lähettää pullo mukanasi takaisin, jotta vaimoni voisi sen survoa huhmarissa ja levittää jauhetta seitsemälle myyränmättäälle, muuten ei koko hommasta ole mitään apua. Sano hänelle niin ja anna tämä."
Vaimo painoi hänen käteensä pienen kylmän esineen, jonka pelkkä kosketus sai miehen värisemään.
"Jumalan tähden, onko siinä jotain pahaa?"
"Se on tuskia vastaan; hänen tulee siitä hyvä olla."
"Yhtä hyvä kuin hänen rottiensakin", sanoi Virgil ja lisäsi suuttuneesti: "Mikset antanut sitä heti pojan mukaan, minkätähden minun pitää se sinne viedä?"
Vaimo nauraa leikitti: "Ettet voisi sanoa, jos asia tulee ilmi: minä en tiedä mitään, ettet voisi jättää minua pulaan, niinkuin mielelläsi tekisit, jos hullusti kävisi. Juuri sentähden, sinä pelkuriraukka. Ja nyt ala laputtaa!"
Mies astui syrjään: "En mene", sanoi hän.