"No anna hänen sitte kärsiä!… Ei kukaan voi aavistaa miten kauheasti hänen täytyy vielä kärsiä. Hänen oma poikansa ei voisi tehdä hänelle suurempaa hyvää työtä kuin vapauttaa hänet tuskistaan. Hän on vielä sanova pojalleen: ota minun henkeni, tai minä kiroon sinut!… Mene, mene!… Etkö vieläkään?… No kärsiköön sitten kuin vesikauhuinen koira, niin että hänelle jää aikaa saattaa Vinska kaivoon, riistää pojaltaan onni ja itseltään ijankaikkinen autuus."
Hän puhui hiljaa mutta kiihkeän kaunopuheisesti, ja Virgil hytkähteli hänen sanoistaan kuin tuhanten neulain pistoksista. "Rakkaudentyön tekisi se, joka hänet päästäisi tästä elämästä. Oikea mies tekisi sen Jumalan tähden."
Virgil hengitti raskaasti; hänestä oli kamalaa katsella pimeässä vaimonsa silmien kaameata, vaaleanharmaata välkettä.
"Jumalan tähden?… Siis Jumalan tähden", toisti hän, kääntyi ja lähti menemään.
Kadun, jota hän kulki, muodosti muutamien vajojen takaseinä ja kunnanesimiehen puutarha. Saavuttuaan viimemainitun kulmaan, jäi Virgil paikalleen seisomaan. Aidan takana liikkui jotakin… Vanhuksen korvaan tunkeusi kuisketta, hellää lemmenkuisketta, huokauksia, hyväilyjä, suudelmia ja palavia jäähyväis-sanoja. Siellä ne ovat molemmat, se on se tytönletukka, joka siellä suutelee ja hyväilee — tytönletukka, jonka tähden minun täytyy mennä tappamaan… Täytyykö minun? Eilen olin itseni ripittämässä ja kuukauden päästä menen uudestaan… Ja tätä en voi rippi-isälle tunnustaa, eikä sitä varten ole mitään synninpäästöä, sitä varten on ainoastaan helvetin liekit. — Viime sunnuntaina puhui pastori laajasti helvetistä ja sen tuskista.
Paimen juoksee yhä eteenpäin, hänen hampaansa kalisevat ja rintansa pihisee. Itkua ja hampaiden kiristystä, sehän kuuluu helvettiin, ja sitä on jo hänen sisässään… Mutta sitä on hänen ulkopuolellaankin, pimeyskin kuuluu helvettiin… Ja mikä tuolla käveleekään hänen edellään, tuo leveä, musta viiva, pimeyttäkin mustempi? — Oi, se on Pavel! välähtää hänen sekavissa aivoissaan. Huuda häntä — huuda häntä, kehottaa hän itseään… Minkätähden? No niin, antaaksesi hänelle myrkyn… Virgil ei enää jatka ajatusta loppuun. Hänestä tuntuu kuin päänsä olisi kasvanut viiniankkurin kokoiseksi ja niinkuin jalkansa olisivat käyneet niin heikoiksi ja hoikiksi kuin viiniköynnös, ja näiden heikkojen jalkojen piti kannattaa hänen tavatonta päätään ja rinnassaan polttavia helvetintuskia. Se ei ole mahdollista, ei, ei… Mutta mitä nyt tapahtuu? Oi, armollinen Jumala!… Musta viiva muuttaa muotoa, se ei olekkaan enää Pavel, se on ilmielävä paholainen, jonka jälkiä Virgil seuraa, paholainen, joka ei katsahda taakseen kertaakaan, hän on niin varma siitä, että Virgil häntä seuraa. Paimenta pöyristyttää ja hän kaatuu pitkälleen. "Ei, ei!" kähisi hän, "minä en sitä tee! Herra Jumala taivaassa, siunattu kolmiyhteys, anna minulle syntini anteeksi!" Ja korkeimman pyhän nimen kuullessaan katoo kummitus ja vanhuksen yli kumartuu Pavel kysyen: "Mitä te oikein tahdotte?"
"Minä, minäkö?" nyyhkyttää Virgil tarttuen häneen molemmin käsin. "Minäkö — en mitään. Myrkkyä piti minun tuoda, mutta minä en sitä tee…"
Hän kohoutui seisoalleen pitäen yhä kiinni Pavelin käsivarresta, polki pullon jaloillaan rikki ja sotki sirpaleet maahan.
"Katso mitä teen", huusi hän; "jää tänne katsomaan mitä teen."
"Päästäkää minut irti, olette taasen päissänne", sanoi poika, irrottautui Virgilin kiihkeästä puristuksesta ja nousi aidan yli puutarhaan.