Seuraavana aamuna herätettiin Pavel äkkiä syvästä unestaan. Hänen pienen kamarinsa ovi oli selällään ja sen kynnyksellä seisoi opettaja syysaamun hämärässä huutaen: "Nouse ylös! Joutuun kuolinkelloja soittamaan!"
"Kenelle?" kysyi Pavel oikaisten unisia jäseniään.
"Kunnanesimiehelle."
Poika ponnahti kuin nuoli pystyyn.
"Hän on kuollut ja minä menen nyt sinne, pidä sinä huolta soitosta", puheli Habrecht rientäen ulos.
Pavel sekä pelästyi että hämmästyi. Esimies, jolle hän eilen illalla oli vienyt parantavia lääkkeitä, ei siis ollutkaan tervehtynyt. Oli kuollut eikä tervehtynyt!… Rohdot eivät olleet auttaneetkaan! Jumala ei ole sitä tahtonut, kenties sentähden että hän tahtoi Pavelin parasta, tuo hyvä Jumala. Ehkä hän on antanut esimiehen kuolla ettei tämä voisi pakottaa Pavelia jäämään Virgilin luo.
Poika riensi pihan yli ja kellotapulin portaita ylös soittamaan. Hän soitti hartain, lämpimin mielin ja juhlallisen hitaasti. Ja sen ohessa rukoili hän hiljaa ja hartaasti kuolleen sielun autuuden puolesta.
Tullessaan tornista alas, tapasi hän tiellä pastorin, joka palasi kuolintalosta peitetty kalkki kädessään ja aikoi juuri astua kirkkoon. Pavel lankesi polvilleen pyhien ehtoolliskalujen eteen ja pappi heitti ohikulkiessaan häneen katseen, joka oli niin täynnä tuomitsemista ja hyleksimistä, että poika peräytyi pelästyneenä, löi rintaansa ja kysyi itseltään: "Lieneekö hän minuun suuttunut, ehkäpä vielä luulee että esimies on kuollut minun tähteni?"
Hän meni takaisin koulutaloon. Tuskin kamariinsa ennätettyään syöksyi sinne Vinskakin, onnettoman näköisenä ja aivan suunniltaan.
Hän oli pukeutunut suurimmassa kiireessä, huivi oli pudonnut niskaan, sukimaton tukka hörhötti hajallaan ja kasvot olivat kalmankalpeat. Hurjan epätoivoisena heittäysi hän Pavelin eteen.