"Sitä juuri!" sanoi tyttö synkästi; "minun täytyy tahtoa sitä. Typerä nulikka!…" Hän astui askeleen taaksepäin ja kohotti ristiin puristetut kätensä: "Minun täytyy päästä esimiehen taloon emännäksi taikka mennä kaivoon".
"Sinun täytyy? — täytyy? — täytyy?…" Poika ymmärsi vihdoinkin ja sähähti tuskansekaisella ylenkatseella: "Sinä rietta!"
Vinskan silmät sulkeutuivat ja kyynelet vierivät pitkin poskia. "Luulin että olin sinulle rakas ja että tahdoit minua auttaa", puhui hän lempeällä äänellä, "mutta sinä et tahdo."
Hän vaikeni harmista ja tuskasta tukehtumaisillaan. Niin seisoivat he hetkisen sanattomina vastakkain, toinen aikeissa hyökätä kiinni surmatakseen, toinen pahinta odottaen ja nöyrästi siihen alistuen.
"Vinska!" sanoi Pavel vihdoin äänellä, joka niin kovalta kuin kuuluikin, kuitenkin herätti tytössä toivoa.
"Mitä — hyvä, hyvä Pavel?"
"Sinä rietta!" toisti hän hammasta purren.
Tyttö aikoi uudelleen heittäytyä hänen eteensä, silloin tempasi Pavel hänet syliinsä, kantoi ovelle ja heitti ulos. Vielä kerran kääntyi Vinska oveen päin kukistuneena, murtuneena:
"Mitä sanot oikeuden edessä?"
"Sittepähän näen", vastasi Pavel. "Mene!"